2 0 2 0

Uusi vuosikymmen alkoi arkisesti, oli vielä tiedekunta, perjantaikahveja, pari hyvää leiriä (muun muassa superkiva hiihtis), uusia vegaanireseptejä, matkasuunnitelmia ja maailman parhaita tanssitunteja. Kirjoitettiin gradua kirjastossa, noustiin hissillä pakoon Helsinkiä ja juhlittiin vuosijuhlilla yhtenä lumisena iltana. Tuntuu, että niistä alkuvuoden huolettomista hetkistä ja kevyen arjen täyttämistä päivistä on ikuisuus.

Yhtäkkiä maaliskuisen arjen katkaisi pandemia, sekavat uutiset, muuttuvat rajoitukset ja pohjattomat pelot. Taulukoissa kasvavat kuolemaluvut, liian lähelle tullut hallitsemattomuus ja kutistunut elämänpiiri, kun meidät suljettiin toisiltamme. Kodin nurkat kävivät ahtaiksi, jossain välissä kirjoitin gradun loppuun ja  lähetin sen menemään. Huhtikuinen aurinko pelasti monet pyöräretkiminuutit ja yksin tehdyt seikkailut kaupungin rannoilla. Runoihin taltioitui toivo ja pelot. 

Säilyimme elävinä kesään. Postiluukusta kolahti kauan odotettu valkoinen paperi, musta tuli maisteri, vaikkei sitä saanutkaan juhlia. Vuodet tiedekunnalla loppui ja yhä välillä on ikävä. Kesä kului leireillä, ne oli muistoja normaaleista ajoista. Mulla oli maailman parhaat tiimit, ihanat ryhmät ja paljon kaikkea hauskaa. Rohkeutta, iloa, naurua ja uskallusta. 

Syksy vei mut takas tuttuihin työjuttuihin, niihin joille jo sata kertaa sanoin haikeena hyvästit. Illat kului töiden lisäks tanssisaleissa tai maski päässä julkisissa. Onneksi saatiin tanssia melkein koko kausi, sillä virtaava liike, laskut ja musiikki, joka huuhtoo pois pelot ja kantaa syvyyksien yli, on kuljettaneet eteenpäin kaiken muun keskellä. 

Säröjä, solmuja, haikeutta ja vaikeutta. Elämä on kaaos ja vaikka kaaoksessa tapahtuu paljon myös hyvää, epävarmuus on ikävä matkakumppani. Tulevaan katson varovaisen toiveikkaana, en uskalla rakennella haaveita tai unelmia, mutta ehkä jonain päivänä arki palaa tavallisemmaksi ja ehkä joskus taas halaamme, näemme ja uskallamme suunnitella tulevaa. 

aina tulee uusi maanantai

Elämä jatkuu ja samalla tuntuu siltä, että kaikki seisoo paikallaan, ei enää edes odottaen vaan pysähtyneenä, hiljaa, vähän rampana. Sellainen tämä vuosi kai on. Ja samalla kalenterissa kääntyy joka viikko uusi aukeama. Aina tulee uusi maanantai, aina tulee uusi harmaa aamu. 

Arki kuitenkin juoksee eteenpäin. On töitä, iltoja junissa ja muissa julkisissa, kauppakassien paino käsivarsilla, tanssituntien muistona tummat mustelmat polvissa. Pikaisia välipalasmoothieita, nopeita salaatteja ja tasaisen pyöreitä korvapuusteja. Haaveita lyhyistä hiuksista, haaveita tulevaisuudesta ja katseita kartalla. Googlailen uusia paikkakuntia sitä mukaa, kun tuntemattomille Suomen nurkille kaivataan pappia.

Töissä on yleensä kivaa. Leireillään ja syysseikkaillaan. Perjantaisin koristellaan kirkkosalia, puhun kasveista ja kasvusta, ripustetaan paastohaasteita pyykkinarulle ja kirjoitetaan kysymyksiä Jumalalle. Meillä on maailman kivoimmat nuoret ja mulla, edelleen, maailman kivoin työ. 

Lopulta kuitenkin tulimme siihen pisteeseen, jossa maailma suljetaan taas pala palalta. Oon kiitollinen siitä, että ehti kulua melkein kokonainen syksy ennen kuin tanssitunnit loppui, työt siirrettiin viimeistäkin kohtaamista myöten etään ja kodin nurkat tulivat taas tutummiksi. 

Uuden edessä jännittää, joskus solmut tuntuu vain kiristyvän, vaikka kuinka yrittäis. Kiertelen uusilla kulmilla ja mietin, mitä pitäisi valita. Haluisin vaan luottaa siihen, että mitä vaan. Ja vaikka eniten sitä, mitä sydän tänään kaipaa. 

no one really wins this time

Syksy on tullut ja pelkäämme, että toisen aallon askelissa perutaan taas kaikki. Odotamme henkeä pidättäen, että ovet laitetaan säppiin ja sydämet suppuun, niin ettei mikään viima, näytölle hahmoteltu virus tai muu hallitsematon tilanne pääse voitolle meistä. Ja monet hetket, retket ja tilaisuudet perutaankin, enkä enää osaa suhtautua siihen niin suurella pettymyksellä. Koko vuosi on kuljettu varpaillaan ja odotettu, milloin kaikki sovittu ei olekaan varmaa.

Haluaisin vierailla kymmenissä museoissa ja noukkia viimeisiä kappaleita helsingistä. Haluaisin tuntea ja tutustua, nauraa ja halata yömyöhään. Istua kahviloissa ja katsella kirskuvien ratikoiden kiirettä. Juhlia vihdoin valmistumista, pitää kiinni ja puristaa lähelle. Mutta suurimmaksi osaksi istun ja odotan sekavan elämän keskellä. 

Ja mä tanssin, sitä ei ole vielä peruttu. Ja toivon enemmän kuin mitään, ettei niitä hengenvetohetkiä tanssisaleissa otettais pois tänä syksynä. Edelleen ajattelen, että oli parhain päätös pitkään aikaan palata valoisiin saleihin, joissa musiikki ja liike peittää alleen ja vetää pois pimeyden. Rakastan virtaavaa liikettä, siedän improa joka viikko paremmin ja usein nykyään jopa nautin siitäkin. 

Yhtenä viikonloppuna syyskuussa mökkeiltiin lemppariporukalla. Illat notskilla, päivät veden päällä kanootissa ja soutuveneessä, aamut laiturilla kahvin kanssa ja kävelyillä koivumetsän keskellä oli hyviä. Ne oli sellasia pieniä hetkiä, joita on ikävä. 

Kaikesta huolimatta tän kummallisen vuoden syksy ja valmistumisen jälkeinen elämä on myös hyvää. Syyskuu vei mut mastokaupunkiin ja tuttuihin töihin, vaikka sanoin hyvästit tuhat kertaa. Töissä on kivaa, jokainen työkaveri on entuudestaan tuttu, tiedän edelleen, minne kirkon salakäytävät vie ja muistan ulkoa junien aikataulut. Kaikki se, mistä puhun meidän omana, on taas tän syksyn hetken mun. Meidän nuoret ja meidän kirkko, meidän leirit ja illat, meidän asiat. On retkiä syksyiseen leirikeskukseen, ihania ykkösiä, taidetta, toivoa ja maailman parhaita nuoria. 

Ja vaikka joka viikko pelkään, että ensi viikolla emme enää näe, emmekä enää ikinä. Vaikka kaikki on vähän häilyvää ja haurasta. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, niin olen päättänyt uskoa, että syksy on edelleen hyvä. 

kummallinen kevät ja ihan kiva kesä

Toukokuu, kuten kaikki muukin tänä erikoisena poikkeuskeväänä, oli verkkainen ja kummallinen. Etävappu oli outo vappu. Juotiin etäskumppaa ja videon välityksellä vilkuteltiin omalla pihalla. Leivoin miljoona munkkia toukokuun ekana aamuna. Ullislarppaus oli aika onnistunut, vain raekuuro ja sadat ihmiset puuttui. Oli hyvät (näiden vuosien) parhaat piknikeväät ja munkkeja, skumppaa ja kaveri jossain muualla.

Muuten elämä oli tylsää ja arki tyhjää. Loppukevät oli videobalettitunteja, random saksan kurssi, harmitusta ja pieniä kivoja hetkiä. Vastaamattomia viestejä, avaamattoja kirjekuoria ja ratkeamattomia kysymyksiä. Lausumattomia pelkoja, katkeilevia lauseita ja tuhansia turhia tunteja. 

Kahden ja puolen kuukauden yksinoloon sidotun poikkeusarjen jälkeen oli ihanaa käydä kesätyöpaikalla ja tavata ihmisiä. Istua saman pöydän ääressä ja keskustella tavallisista asioista. Että kaiken häilyvän ja sortuvan keskellä on jotain tavallista. Että rippikoulusuunnitelman palaset ja päiväohjelman rakenteet on samat eilen, tänään ja ainakin kuluvana kesänä. 

Tuli kesä ja hiljalleen alkoi tapahtua tavallisen elämän asioita. Töitä uudessa paikassa, riparipalavereja ja nuorteniltoja. Leirielämää kirkasvetisen lammen rannalla, naurua enemmän kuin koskaan. Maailman paras tiimi ja pari muuta kanssa tosi kivaa. Ihania ryhmiä ja hyviä, hyviä hetkiä. 

Syksyn askelissa hiipii näköjään uusi aalto ja keväiset pelot heijastuu taas hallituksen viesteihin, kesän viimeisiin iltoihin ja meidän kasvoille. Sivulauseessa on aina pieni mutta ja epäilys siitä, kauanko voidaan hengittää samaa ilmaa. 

Kaiken epävarman, muuttuvan ja heikon keskellä valmistuin teologian maisteriksi. Vuosia odotettu unelma tiivistyi valkoiseen paperiin ja lyhyeen sähköpostiin opintorekisteristä. Vaikken sitä keväällä tajunnut, viimeinen kerta yliopistolla ennen poikkeusoloelämää oli todella viimeinen. On ikävä violetteja sohvia ja rentoja hetkiä tiedekunnalla. Tänä vuonna ei juhlita, eikä syödä kakkua yhdessä. Uusi elämänvaihe tuntuu lepäävän aika hauraalla pohjalla, niin kuin kaikki kai tällaisena aikana. Onneksi on suunta syksylle ja se suunta on kai hyvä. Niin, jos jotain olen oppinut niin sen, että viimeisinkään viimeisyys harvoin on ikuista. 

ehkä skippaamme tämän vuoden

8.3.2020

Uusi vuosikymmen on kahtena ekana kuukautenaan tuonut ainakin ikuisia sanoja joka aamu, paljon vegaaniruokaa, ainakin pari hyvää gradupäivää, monta monta sataa uutta sanaa siihen tiedostoon ja kaikenlaisia gradunvälttelytöitä iltapäiväkerhossa ja muualla.

Vuosi alkoi yllärileirillä tutussa ja parhaassa seurassa, turhaan haikeilin viimeisyyttä syksyllä, kun menihän niistä viimeisistä hetkistä melkein kokonainen kuukausi. Tällä vuosikymmenellä en enää osannut uskoa viimeisyyteen, vaikka se varmaan sitä olikin.

On tanssia kaksi tuntia viikossa, vuosien takaa tuttuja plieitä, tenduja ja releveitä tangolla maanantaisin. Painovoimaleikkiä ja virtaavaa liikettä tiistaisin. Ra-kas-tan.

On riparitapaamisia, uusia kappeleita ja tutuksi tulevia kasvoja. Töisssä naurattaa ja on hauskaa, kai se kertoo, että suunta on hyvä ja tarkoin valittu osui oikeeseen. Hiihtolomalla oli tän vuoden ripari 1/5 ja sen jälkeen entistä varmempi fiilis. Yksi maailman hauskimmista tiimeistä ja leireistä.

Yhtenä perjantaina juhlittiin 167-vuotiasta, rakasta ja parasta tiedekuntayhdistystä. Oli hippusen haikeeta, vähän outo ja ulkopuolinen olo. Kai se kertoo vaan siitä, et tää paikka oli mun, mutta oon jo kohta matkalla seuraavaan. Silti oli kaunis ilta, naurua ja akateemisia tansseja. Ehkä elämän kiusallisin pas d'espagne ja pari valssia. Koristevaloja ja tiilikellari, ihan kun viis vuotta sitten mun elämän ekoilla vujuilla, kaikkea hyvää ja rakastettavaa.

2.5.2020

Enpäs tiennytkään silloin. Maaliskuun perjantai kolmastoista oli sellainen, yhtäkkiä maailma oli sekava ja kaikki vaikeaa.

Varoittamatta maailman läpi leikkasi tuntematon ja hallitsemattomalta tuntuva pandemia. Piti lentää valtameren yli, mutta hyvin suunniteltu ja tarkkaan harkittu loma peruuntui päivää ennen alkuaan. Sitten peruttiin kaikki muu. Suomi suljettiin, rajat laitettiin kiinni ja arki ja elämä pois päältä. Kaikki tapahtui nopeasti, enkä osannut varautua mihinkään, ei varmaan kukaan.

Viimeinen normaali ihmiskontakti oli viikkoja sitten, viimeinen tavallinen päivä. On vaikea ymmärtää, ettei nyt ole mitään tavallista, mistä pitää kiinni ja mihin tarttua. Sanotaan, että poikkeus on poikkeus eli ei-ikuinen, mutta lupauksista on vaikea saada kiinni, kun ei näe, minne ja missä tämä tunneli päättyy. On vaikea lakata listaamasta niitä asioita, jotka menetin ja tuun seuraavien kuukausien aikana vielä menettämään.

Kaiken epävarmuuden, sortuvien suunnitelmien ja horjuvien haaveiden keskellä kirjoitin gradun loppuun. Yhtenä maanantai-iltana korjailin viimeiset viitteet ja lähetin sen tiedoston matkaan. Se oli hullua, pelottavaa ja suurta ja toisaalta vain sekunnin mittainen klikkaus. Ethesis sanoi kiitos, opinnäytetyösi on tallennettu ja laitoin siitä ruutukaappauksen kaikkien katseltavaksi, niin kuin kai kuuluu. Sain hetkeni ja ostin keltaisia tulppaaneja, siinä se. Sen jälkeen ei ole juuri mitään.

Poikkeusoloelämässä leivon joka päivä, tanssin balettia ruudun välityksellä ja pelataan piirtopeliä, jonka yleensä häviän. Pidetään etäraamista ja yleensä puhutaan skypessä kahteen yöllä. On ikävä töitä, yliopistoa, raamattupiirin mummoja, tiedekunnan kahvilaa, kaikkia elämäni kirjastoja, violetteja sohvia, ystäviä ja normaalia elämää. Ikävä arkea, jossa ei ole pandemiaa. Hahmoton, loputon kevät yksin on pitkä, mutta jostain sitä toivoa kai on kaivettava. Istutettava alkuja lopun multiin. Uskottava helpompaan huomiseen.

2 0 1 9

Tuntuu, että vuoden lopussa pitää katsella kulunutta ja viikata se siististi, tehdä elämässä inventaario ja miettiä, mikä on ollut kivaa, mikä ei ja mikä kaikkein rakkainta ja suojeltavaa. 2019 on ollut tosi erilainen kuin aiemmat ja silti elämä on ihan samaa kuin aina ennenkin. Aika arkinen ja tylsäkin vuosi ja toisaalta uudenlainen.

Oon hengähtänyt ja hengittänyt. Kuukaudet on kulkenut hitaasti ja osittain vajaina. Kalenteri on ollu tyhjempi kuin koskaan tai ainakaan moneen vuoteen. Keväällä tein työt oikeesti hyvin ja hiihtisleiriviikko oli muutenkin erittäin jees. Opiskelin vähän, kävin joskus semmassa ja whatsappailin paljon. Mastokaupunki keräsi mun ajatukset itelleen loppukevään. Ja vaikka mistään ei tullut mitään, oon kiitollinen kaikesta.

Oli vielä kiva kesätyökesä tutussa ja parhaassa paikassa. Leiri turkoosin veden rannalla ja leirit täällä Suomessa. Keskiviikot, torstait ja kaikki muut päivät. Paistettiin lettuja ja vaahtiksia, naurettiin ja leikittiin törmäilyautoja. Ihan hassua, kuinka siitä hapuilevasta hakemuksesta tuntemattomaan kolme vuotta sitten, seurasi maailman paras (kesä)työpaikka, maailman paras tilaisuus uskaltaa, kokeilla ja välillä epäonnistua ja aina rakastaa, tietää, että tätä haluun.

Muutama viikko sitten oli viimenen leiri, viimenen kerta kirkon salakäytävillä ja viimeset heit. Oli hullun haikeaa lähteä, aivan sairaan kummallista ja ikävä puski jo aamupalalla ja lautapelejä pelaillessa. Oon niiin kiitollinen, että oon saanut oppia tuntemaan ne nuoret kunnolla, nähdä kasvua ja kasvaa ite. Niin kiitollinen. Vaikka jo junalle kävellessä haikeet kyyneleet tunki silmiin, päällimmäisenä oli hyvät tunteet. Tulee mieletön ikävä.

Syksyllä oon tanssinut, leiponut ja kirjoittanut vähän gradua. Mun ohjaaja sanoi, että kyllä siitä tiedostonrääpäleestä valmis gradu tulee. Oon hengaillut tutuilla sohvilla ja juonut kahvia.

Odotan, että seuraava toisi vihdoin ne isot muutokset. Uutena vuotena aion kirjoittaa gradun loppuun, palauttaa sen ja sitoa sadat hajanaiset nopat maisteriksi. Kesälle mulla on koordinaatit ja ne on eri kuin koskaan ennen ja se on outoa. On monta riparia, kaikki uusissa paikoissa. Aion hakea töitä ja tavata piispoja ja jos kaikki käy hyvin, mut vihdoin vihitään papiksi. Jos ei heti ensi vuonna niin ehkä sitä seuraavana. Lisäksi aion kirjoittaa, lukea, tanssia, urheilla ja leipoa enemmän kuin kuluneena.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi, oon kiitollinen kaikesta. Kyynelistä junissa, kakuista ja korvapuusteista, harvenevista visiiteistä punatiilitalolle, violeteista sohvista, viimesistä esseistä ja gradutapaamisista. Kavereista ja muista matkakumppaneista. Onneksi kaikki sama on ensi vuosikymmenelläkin.

syksy

31.8.

Kesä on nopeesti ohi ja syksy on kohta. Leirivapailla grillasin, join afterleiriviiniä ja söin sairaan kalliita mansikoita ja nauroin miniroadtripillä. Parhaassa seurassa Espoo-Porvoo-Neuvoton-Hamina-Espoo oli just parasta. Jäi vain hauskoja muistoja.

Konfirmoitiin tän kesän vikat riparilaiset ja mietin, että seuraavan kerran kun oon konfiksessa töissä, vois periaatteessa olla, että olisin se konfirmoiva pappi. Hullun hurjaa ja jännää, epävarmaa ja tuskinpa, mutta silti mahdollista. Oon niin kiitollinen näistä kolmesta kesästä ja siitä, että oon saanut olla, oppia, kasvaa ja kurkottaa aina korkeemmalle. Pudota pehmeesti ja pettyä, mutta aina myös nauraa ja uskaltaa enemmän.

Oli huippuhauska jatkislaiva ja kaikkia hyviä juttuja. En osaa orientoitua arkeen enkä lakkaa välttelemästä gradua. Sen kirjoittamisen sijaan oon siivonnut, leiponut, nähnyt tyyppejä ja paistanut halloumia.

13.10.

Edelleen välttelen gradua. Sen sijaan oon lukenut muita kirjoja, paistanut lettuja, samoillut metsässä mustikoiden ja puolukoiden perässä, saarnannut punatiilitalolla, ilmastolakkoillut ja osoittanut mieltä, pitänyt mummoille raamattupiiriä ja lapsille lastenkirkkoa ja leiponut pullaa. Hypännyt ujosti uuteen kirkkosaliin ja laulanut tuttuja lauluja.

Ja tanssinut sairaan pitkästä aikaa, se on ollut parasta. Parasta, mitä oon tähän syksyyn saanut on se tanssisali, jonka pihalla taivas on tumma ja valoketjut hehkuu. Vaikken enää osaa, pysyn välillä rytmissä ja unohdan aina kaiken muun.

Yhtenä viikonloppuna leireilin saaressa kesätyyppien kanssa, toisena vietettiin varmaan viimeinen hyvä yhteinen leiri kaveriporukalla. Saman pikkulammen rannassa kuin oli ekaa kertaa monta vuotta sitten. Leivottiin yöllä notskilla mozzarellapitsaa ja saunottiin ja naurettiin.

On tapahtunut ei juuri mitään ja samalla sairaan paljon. Toivon, että kohta valmistun ja elämä jatkuu hyvänä.

18.11.

Kuukaudet valuu ja aika venyy. Kävin tapaamassa graduohjaajaa ja salaa olin tosi innoissani mun aineistosta. Kuitenkin ainoot nopat, mitä oodiin on kopsahdellut, on ollut ihan turhista kursseista. Vikat kesäkurssitkin tein loppuun vasta viime viikolla. Ja maailman ylpein oon kuolemaesseestä, jonka tein kaikista kurssinkeskeytyssuunnitelmista huolimatta. Se oli hei ehkä viimenen essee koskaan!

Oon ollu (ekaa kertaa koskaan työntekijänä) lastenleirillä ja muutamassa työhaastattelussa. Ens vuodelle on näillä näkymin viis riparia ja vähän muuta (eli seuraavassa konfiksessa en oo pappi enkä varsinkaan konfirmoi yhtään ketään, ehkä sit kuudenneksi seuraavassa konfiksessa?). Tuntuu luovuttajalta, mutta samaan aikaan maailman luontevimmalta.

Välillä on vähän ikävä ja samalla on tosi helpon tuntuisia hetkiä.

moni meistä jo tahtonut mukaan ois

On mennyt pari nopeeta ja samalla tuskaisen hidasta, ihanaa ja silti tahmeaa kuukautta. Toukokuussa oli opintopiiri, ylimääräisiä sivuainenoppia, gradu ei edennyt, pelattiin euroviisubingoa, tyyppejä vihittiin papeiksi ja ihmettelin, missä välissä tää kaikki oikein tapahtui, milloin mä putosin ja miten mulle kävi niin.

Arjesta irrallaan oli vappu, lakitettiin agricola niinkuin jo perinteen verran on tehty, juotiin simaa ja skumppaa tuomiokirkon portailla, hytistiin viilenevässä illassa ja hengailtiin haalareissa. Vika violetti vappu, päätin ja olin myöhässä piknikiltä niinku aina. Pressuilla oli niin paljon tuttuja ja se päivä oli vielä meidän.

On tuttu kesä, tutut keskiviikot ja torstait. Oltiin reilu viikko turkoosin veden rannalla, maailman kivoimpien riparilaisten kanssa. Oli 34 astetta joka päivä, iltaohjelmat palmujen alla, hartaudet keltaisessa kirkossa ja vaikka mitä, maailman hauskimmat uudet tutut ja hyvät jutut. Alkukeittoa, lavatansseja ja naurua.

Konfispäivän iltana halattiin toisetkin heipat ja harmitti, oli kivaa sen pienen hetken. Oon pelannut mölkkyä, paistanut halloumia, grillannut soijanakkeja, täyttänyt 24, juonut muumiskumppaa ja oikeeta skumppaa, kiipeillyt, leiponut kakkua ja juonut kahvia. Töissä oon muun muassa hajottanut pari astiaa ja nitonut sormeen. Mutta edelleen töissä on kivaa ja mastot on kauniit, vaikka edelleen välillä kirpaisee.

huhti

Maaliskuussa oli jaetut eväät ja jumalanpalvelus täytti tän kaupungin kirkot.
Sinä sunnuntaina konfirmoitiin meidän hiihtolomalaiset. Niinkuin aina, albajuhlat on kivoja. Tulee sellanen olo, että tällaisissa juhlissa haluun olla aina, tällaisia nuoria haluu juhlia.

Yhtenä kevätlauantaina juhlittiin kauneimpia häitä ja kauneinta paria. Oli hauska pappi ja ite tehtyjä koristeita, paperikukkia ja kiliseviä kultakelloja, maailman parasta ruokaa ja makeimpia marenkeja. Ja niin rakkaita ystäviä. 

Yliopiston kappelilla messutaan joka maanantai, onneksi on vuoroviikkosuklaat, jotka pelastaa prakkariluennot ja ylipitkät maanantait. Sitten on gradu ja ei yhtään uutta sanaa taas kuukauteen. Haastattelut odottaa litteroimistaan ja aineisto keräämistään. Ja teoria aukikirjoittamistaan ja oikeastaan ihan kaikki. Ja kuitenkin on kiireettömämpi kevät kuin vuosiin. Vikassa virallisessa semmassa ihmiset kiittelee kauheesti ja lopuksi nauretaan yhessä. 

Harmittaa, että en jaksa enää kirjoittaa päiväkirjaa. En haluaisi hukata tän kevään kuukausia harmaaksi massaksi kuukausien jonoon. Haluaisin muistaa, kuinka mun ikkunasta oli kauniit maisemat ja kuinka kiivettiin lintutorniin, pelattiin lasersotaa ja kuinka hymyilen sun unisille kasvoille. Junat on edelleen reitti hyviin maisemiin.

Ja kohta on taas tuttu kesä ja se on kaikista hauskinta.

kaikki maailman valot pääl

Oli leiri, tutussa paikassa uudessa kontekstissa. Jännitti, mutta kun katson nyt, se oli niin erittäin hyvä. En vois olla kiitollisempi jokaisesta ihmeellisestä tyypistä, kollegasta ja muusta.

Oli mitä onnistuneimmat työskentelyt, oivaltavat kysymykset, ne hetket joina tein työtä jolla todellakin oli tarkoitus, merkitys ja päämäärä, jonka vuoksi olen täällä. Pulkkamäet, jokailtaiset toimistokeskustelut, posselapun hyvät sanat. Kirkonrotat, piilosleikit, pingikset ja ulkoläksyt. Kaikki se hyvä, kerääntyneenä mun ulottuville.

Leirin jälkeen jatkuu graduarki ja joka päivä pari sataa sanaa nuorten sitoutumisesta. Teen ekat haastattelut ja nyt se on konkreettista, että ehkä joskus valmistun. Edelleen varastan päiviä violeteilla sohvilla, haluisin linnoittautua niihin paninikaverihetkiin, joissa on vaan järjestöjuttuja ja hyviä hommia. Vaikkei se järjestö enää oo ees mun, vaan välillä on ikävä. Käyn kävelyllä kesken esseiden ja koitan pysyy hereillä.

Kaikesta huolimatta mun ajatukset on edelleen sadan kilometrin päässä, siellä missä mastot loistaa iltaisin. Siellä missä hyvyys ulottuu mun luo.

helmi

Hyvä helmikuu.

Gradu ja arki noin yleensä on yks hallitsemattomasti ja poukkoillen lisääntyvä rönsy. Tutkimuskysymyksiä olisi sata, uusia kiinnostavia aiheita tuhansia joka aamu. Mutta kyky tarttua tähän, rajata ja fokusoida, naputtaa sanoja tiedostoon niin että se valmistuisi, olematon.

On helmikuun kaunein ilta, vuosijuhlat, paljettimekko, teologiaa, paljon rakeisia kuvia ja iloisia hymyjä. Lempparijärjestö edelleen, rakas ja paras. Kauniita puheita ja ylioppilasriemua, kunpa laakerit ei lehtisi liian aikaisin.

Muuten ei tapahdu oikein mitään, eipä mitään ihmeellistä. Täällä sataa lunta ja on paljon pakkasta, askarrellaan hääkutsuja, juhlitaan synttäreitä ja leikitään eläinperheitä. Kaverit on parhaita. Kannetaan yhteistä vastuuta. Syödään lounasta ja luennolla tehdään muita juttuja, yritän googlata kuinka kirjoittaa gradu kuukaudessa.

Lasken jokaisen emojin, halataan kellon alla. Pakenen aikuisuutta violetilla sohvalla ja maksan kahvista liikaa joka päivä. Parin tunnin päässä on kevään riparijuttuja, on niin kivaa olla omalla alueella, tutulla ja rakkaalla. Metodipiirissä kirjoitetaan runoja, sellainen yliopisto.

Mutta niin, hyvä helmikuu.

tammikuun alun ajatuksia

2019, toivon, että osaisin

lakata odottamasta, uskaltaa itse,

olla huolettomampi ja rohkeampi

ja tehdä kivoja asioita.

Kivoja asioita olisivat ainakin:

Matkustaa Suomessa

Kiipeillä
Olla jonkun mökillä
Kirjoittaa
Matkustaa ulkomaille
Meloa
Lukea enemmän kirjoja

Oppia jotain uutta

Surffata

Syödä brunssia
Lukea runoja
Käydä enemmän metsässä

On hurjaa, että tää periaatteessa saattais olla viimeinen helsinki-vuosi, hurjaa että asiat muuttuu ja jää taakse. Vaikka kaikki ajallaan ja huolettomasti, niin silti pieni huoli viittilöi jossain pään uumenissa. Mutta samalla hurjan jännää, kivaa ja upeaa, että arki vois vuoden päästä olla jo ihan eri, sitä mistä haaveilin.

Vuoden alun (tai tammikuun lopun) quote on tää: Use what talents you possess; The woods would be very silent if no birds sang there except those that sang best. - Henry van Dyke

2 0 1 8

Keväällä arki oli sakean tylsää, harvoin tehtyjä latinan läksyjä ja epämääräisiä teologijuttuja, kunnes tuli huhtikuu ja elämä jälkeen klassisten kielten. Hyvä harkka-arki, hullun aurinkoinen kevätsää, liehuvat lahkeet, iltakävelyitä ja jokapäiväistä jätskiä vanajaveden rannalla. Opin huhti-toukokuussa tosi tosi paljon. Ne oli parhaat kuus viikkoa, mitä yliopisto on antanut.

Kesä oli aurinkoisin ikinä, oli kivat tutut kesätyöjutut, parhaat leirikollegat ja hyvät hommat. Leirivapaina monta pyörällä saavutettua kaupungin nurkkaa, sinistä rantaa ja merivesiuintia. Kavereita, kultaista kynsilakkaa, post-juhannuskakkua, melontaretki, synttäreitä ja kahveja, kreisi kuuma kesä.

Syksyllä maailman kivoimmat työt, paras arki 90 kilometrin päässä tästä kaupungista. Lemppareimmat nuoret, leirit, keskiviikot ja perjantait, ihan kaikki hetket. Lemppariarki. Ja jossain sen sivussa oli muutama ryhmätyö, kymmenen nopeeta noppaa. Viimeiset asiat tiedekuntayhdistyksessä, joka on kolme vuotta ollut vähintään kaikkien prioriteettien top kolmosessa.

Musta tuntuu, että nyt moni asia muuttuu. Keväällä keittelin vielä kahvia tiedekunnan keittiössä, mutta syksyllä aiemmin arjen keskeisimpien asioiden rooli oli yhtäkkiä mitä minimaalisin. Hullua, haikeeta ja jännää, vaikka junasyksy oli just paras. Ja ensi vuodelle en osaa asettaa tarkkaa sijaintia tai selkeitä toiveita, koska kaikki on vaan haurasta haavetta ja asiat murroskohdissaan. 12 kuukauden päästä kaikki saattaa olla aika toisin tai sitten ihan samoin, saatan valmistua tai en, olla täällä tai ihan muualla.


Kaikesta huolimatta ja juuri siksi oon tosi kiitollinen. Vuotta täyttivät paitsi harkka ja työt myös pienet helmihetket, kuten superkaunis vuosijuhlailta, keväinen miniloma ja tallinna, jokainen leiri, tanssiaiset ja sieniretki, parit juustokakut, harvenevat illat huoltoasemalla, vikat violetit järjestöjutut, soveltuvuuspohdinnat, kiipeilyseinät ja ääniviestit. 2018 oli kiva harmaitakin päiviä myöten.

joululoma

Joulu kiisi ohi äkillisesti jokavuotisen siivouspaineen, aatonaaton lahjastressin ja epämääräisen yleiskiukun siivittämänä. Aatonaattoa edeltävänä iltana juoksin läpi kauppoja ja metsästin kokonaisia neilikoita, kanelitankoja ja tähtianista. Olivat kaikkialta loppu. Kahdeskymmeneskolmas kului glöginkeittopuuhissa, vaikka ulkona ois ollu maailman kivoin pakkassää. Vielä aattoaamuna uunissa paistui viimeiset lahjamyslit, mutta lopulta kaikki oli valmista ja nopsaan ohikin.

Mun joulussa parasta on sen odotus, sanoin viime perjantaina, ja niin se on. Rakastan joulumarkkinoita, joulukalentereita, adventteja, kauneimpia joululauluja ja pikkujouluja. Mutta kriittisimmät päivät ja se varsinainen joulu menee liian nopeasti, että ehtisi tajuta ja peittyy kaiken sälän alle. Ja levollinen loma alkaa aina vasta pyhien jälkeen.

Vaikka en vieläkään osaa lomailla, vaan liian ripeä siirtymä kaikkeuden parhaasta arjesta tyhjiin päiviin stressaa vaan pahemmin. Piti tehdä viime viikko gradua, piti puristaa sitä monta lukua loman aikana, mutta pahalta näyttää. Gradu 10 - minä 0. Mutta kevät tulee ja olisin jo valmis, nimittäin arkeen, vaihteeksi levolliseen arkeen. Rakastan arkea.

marrasjoulu

Adventtikynttilöitä, rauhaa, iloa, toivoa ja rakkautta. Joulukalenteripuhetta ja maailman suloisimpia nelosia. Joulukortteja, käpyenkeleitä ja kuumaliimaa. Sairaan kivaa työtä, edelleen. Edelleenkään en tiedä, miten siirtymä yliopistoarkeen toimii näin kivan syksyn jälkeen, mutta ehkä se. Ehkäpä tää hyvä syyselämä motivoi kirjoittamaan gradun ja valmistumaan, jotta pääsisi oikeesti osaksi oikeeta aikuisarkea.

Jossain välissä äiti on täyttänyt 50, oon käynyt pari kertaa gradusemmassa ja metodipiirissä. Suomi täytti 101, kaupunkiin satoi yhtenä yönä lunta. Kiipesin seinien huipuille ja toivoin, että voisin enemmän vielä kiivetä.

Rakastan harmaansakeaa marras-joulukuuta, kalpeaa talvivaloa, villavaatteita ja kuuralunta mastojen eessä. Vikalla viikolla rakennettiin betlehem, vaellettiin jouluun ja laulettiin paljon. Olen kuljeskellut kirkon pihalla oppaana, paimenena ja mariana. Oppinut vihdoin itse sytyttämään nuotion, vaikka siihen kului tunti, kulkenut nasaretin ja betlehemin väliä ja ihmetellyt joulun lasta.

Naurettiin minikiertoajelulla ja vietettiin joulujuhlaa. Lähtöperinteiden luomiseksi vahingossa hajotin yhden teekupin, mutta tiskasin ehjinä sentään loput kymmenet. Oon rakastanut tätä arkea. Haikeeta lähteä, mutta olo on kiitollinen.

valoa varpaissa

Loka-marraskuu on niiin hyvä.

On ollut muutama superkiva viikko. Jotenkin rento ja rauhallinen olo, vaikka onkin paljon kaikkea ja välillä junassa tuntuu, että voispa vaan nukkua hetken. Marraskuussa puhun pyhäinpäivästä, lauletaan luuriallallei ja valoa varpaissa, on hauskaa ja hauskoja lapsia. Tätä toivoin harkan loppuessa ja hassua saada nää ihan tekemättä mitään.

Yks päivä siivottiin betonikasa, johon mäkin oon näköjään alkanut tuntea kummallista omistajuutta. Oon verrannut elämää seinäkiipeilyyn, pitkästä aikaa mustakin on tuntunut, että mua varmistetaan. Rakastan mun arkea ja rakastan mun töitä.

Mieleen painuu kiperä boulderointiseinä, the greatest showman, perjantaibrunssi, kasa oranssivalkoisia vaalilippuja ja lähetekuoria, yks sekava pöytäkirja ja muistoja haastattelusta kahden vuoden takaa. Loppumattomia junatunteja, ruutuaikaträkkäystä ja kipinää.

Vapaapäivinä leivon suklaakakkua ja käyn katsomassa veljeä oopperan lavalla. Liittokokoustetaan, puhutaan dialogista ja pikkujoulujuhlitaan. Väleissä on ahtaalle tungettuja koulu- ja gradujuttuja. Oon työntänyt ne syrjään muun hyvyyden tieltä, ehtiihän sitä. Silti ekaa kertaa mieleen on hiipinyt ajatus, että haluisin kyllä vaan jo valmistuu ja mennä töihin. Vaikka vielä puoli vuotta sitten yritin kaikin keinoin pitkittää tätä liminaalitilaa.

Kesähuoli pakkautuu marraskuuhun, kun pitäisi päättää, missä haluaisi tulevan kesä-heinä-elokuun olla. Haen huvikseni ja pääsen puolivahingossa, mutta lopulta sanon etten ja sorrun tuttuun ja rakkaaseen, niinku arvata olisi saattanut. 

Mutta tää marraskuu on silti (tai ehkä just siks), niiin hyvä.

onnellisin lokakuu

Lempparilähijunan päässä on hyvä arki, aurinkoiset lokakuun päivät, parhaat nuoret ja hyvät hommat. On muutama lokaleiripäivä saaressa, vesi-ilmapalloja, valotikkuja, maailman kaunein kappeli, pimeä järvi ja valopilkut vastarannan satamassa, veisuja ja viiskielisen biisejä, naurua, laulua ja hauskoja juttuja.

On kivoja keskiviikkoja, olkkariperjantaita, sinapinsiemeniä ja neljä pellillistä mokkapaloja. Maailman kivoin kirkkosali, aamunavausjuttuja, hyviä tuttuja ja hybridihetkiä, kun mun kaks maailmaa yhdistyy ja en voi käsittää tätä kiitollisuutta. On kipinöivää onnea.

En keksi parempaa arkea.



Yhtenä keskiviikkona postiluukusta kolahtaa paksu kirjekuori, kolme nuolta ja soveltuvuusraportti. Se pyörii mielen nurkissa joka päivä ja hetki, mutta hiippakuntatyypit on tiistaina kuitenki maailman kivoimpia.

Vapaapäivinä on gradun pelkoa, arkisia olkkarihetkiä, violetteja sohvia ja kahvia. Ensi kesään liittyviä varovaisia pohdintoja, haparoivia ajatuksia ja hentoja haaveita. Koko ajan vahvemmin musta tuntuu, että tää on se mitä haluun. Vaikka välillä pelottaa tarttua unelmiin, pelottaa astua eteenpäin ja vetten päälle, vaikka välillä tuntuu, ettei tosiaan, niin useiten tuntuu, että just tässä näin.

syysloka

Vanhemmat kysyy, että valmistunko kevääksi. Mä nauran iloisesti ja pyöritän päätä kiireesti. Gradukysymyksiin kohauttelen olkia ja kun ohjaaja kysy, haluunko siirtää tutkimussuunnitelmani läpikäyntiä myöhemmäksi, sanoin ripeesti joo, vaikkei varmaan kannattaiskaan.

Jos risteilen halki suomenlahden kahdesti viikossa, ei varmaan oo jännä, ettei opinnot etene enää niin lujalla tahdilla. On juotu skumppaa pienessä hytissä, puhuttu ruotsia koko yö ja naurettu kymppikannella sateen tihkuessa ympärillä pimeessä syysyössä, sitsattu ja laulettu meidän hymniä. Oli ihan jees, kannatti kai joka tapauksessa.

On pidetty fukseille rastia, katsottu kymmeniä versioita riparisimulaattorista ja jaettu leirijuttuja vielä kaks kuukautta kesän jälkeen. Syöty yhessä aamupalaa (niitä asioita joita kaipaan elämääni), juhlittu synttäreitä ja muita.

Tässä kaiken seassa oon miettinyt, että pitäiskö rakentaa joku plan b, jos tää ykkösunelma ei onnistukaan. En tiedä, toisaalta oon niin kutsumuskeskeinen ja orientoitunut siihen, että yksi suunta kerrallaan. Ja toisaalta taas tässä todellisuudessa varapläänit ei varmasti oo haitaksi koskaan. 

Syyskuu loppui ja lokakuu alkoi, ulkona paistaa, mut mä istun sisällä ja pesen pyykkiä. Keskiviikkona lempparilähijuna ja kiva päivä. Elämä on ihan jees, edelleen. 

elämä on aamuvuoro

Nopee syyskuu. Oli kahvia hiippakunnan papistolle, tusina tiskattua termoskannua ja kymmenen korillista pullaa. Syyskuussa iltakävelyt oli hyviä, aamupalat oli hyviä. Oli syysleiri, parhaita tyyppejä ja hyvii hetkii. Sellasia päiviä, kun mietin vaan, että tätä mä haluun tehdä elämässä, tän takia oon täällä.

Vielä kerran leireiltiin myös keskenämme tutuissa metsissä, rakkaiden tyyppien kanssa. Hypittiin järvessä ja kaislikossa karkuun toisiamme, juostiin hämärässä metsässä ja laulettiin, naurettiin, hytistiin yöllä laiturilla, unelmoitiin päivisin. Oli hyvä olla vaan.


Lukuvuoden kolmen ekan päivän aikana olin skipannut kaksi kurssia (unohdin mennä luennolle hups) ja istunut määrättömiä tunteja tuijottaen sähköpostia vastaamatta yhteenkään. Mutta yhtenä torstaina istuin luentosalin kolmanteen riviin ja menin melomaan. Ja se oli parasta ikinä. Tarviin lisää meriasioita mun elämääni.

Urbaani iltanuotio heijasti punasen sävyjä männyn runkoihin, haaveilen sienimetsästä ja mustikkapiirakasta. (Käyn sienimetsässä ja leivon kavereille mustikkapiirakkaa, mustikat poimin ihan itse kaupan pakastealtaasta.) Sanon että tykkään metsistä, mutta niitten osuus mun arjessa on tässä kaupungissa melko pieni. Mun keskittymiskyky riittää tänä syksynä työskentelemään kolmentoista minuutin ajan, mutta siinäkin ajassa saa jo aika paljon kirjoitettua. Ehkä tarpeeksi.



Kun en saa unta, toivon, että oppispa rakentamaan relevanttia elämää, olemaan näkemättä vain toisten huippuja ja keskittymättä siihen, mikä näkyy. Elämä on aamuvuoro, mutta onneksi pohjimmiltani oon täysin aamuihminen.

Tää on hyvä syksy tää. Ja hullun nopee kaikesta kiireettömyydestä, tekemättömyydestä ja tyhjyydestä huolimatta. Jouluun on enää reippaasti alle sata aamua.

sun sulje suojahas

Oli huippuhyvä jatkis ja kasarisukkia, lippuviirinauhoja, raitapaitoja, aivan huikeen lahjakkaat nuoret, lentäviä suklaalusikoita, liian isoja alboja, nauruhetkiä ja saunaöitä, kutistemuovia ja paljon ilmapalloja. Huikea kuninkaallinen kesä numero kaksi. Haikeeta ei oo, koska ei sanottu hyvästi vaan näkemiin. Sydän ja sielu kiittää ja kumartaa, rakastan niin paljon tätä maailman kivointa työtä.

On vaan hyviä pläänejä, vaan hyviä teitä valittavaksi. (I'm in, haparoiden mutta kuitenki.)

Sitten on ollut pari viikkoa lomaa, epämääräisiä ainejärjestöjuttuja, pyhäkoulupalavereita ja vastaamattomia viestejä. On keitetty kahvia, leivottu fukseille porkkanakakkua, tervehditty olkkarissa kesän jälkeen ja ratsastettu mantan merileijonilla, pukeuduttu taas violettiin. On ollut aamupalahetkiä ja retkiä mukamaalle, jossa soudettiin kirkkoveneellä, tanssittiin pihalla, leikittiin peiliä, ninjaa ja maata ja syötiin muutama metri lakua.

On ollu hyviä päiviä ja niitä öitä, jollon kaikki vaan ärsyttää ja saa mutristamaan huulia, kurtistamaan kulmia. Eli sellasta kun elämä on, noin yleensä. Arki on hyvä sana ja syyskuu kiva kuu. Tätä syksyä ootan melkein enemmän kun koskaan, vaikka kesät nykyään on aina myös parhaita. Eli täällä kaikki loistavasti.