De vackra sidorna av det här livet

Sunnuntai oli aurinkoinen markkinapäivä, valoisa kirkonkylä ja kivat kaverit. Punatiilitalon punapatjaisella teltalla tuli istuttua varjossa hetkiä toisensa perään. Syötyä karjalanpiirakoita, kerrottua randomeimmat kuulumiset rastapäälle, esiteltyä niille mun vanhemmat, kun sattuivat paikalle. (Näyttivät ihan samalta, hoki kirkkohistoriapappi. Rastapää hihitti tosi väsyneenä ja pomppi ympäriinsä keltaisella jumppapallolla.)

Kirkkovenesoutu oli ihana myös, katsella veden pärskettä, valkoisia pisaroita, väritöntä massaa. Kuinka järvi niin kuin tanssi airojen keskellä, tahtiairojen rytmissä. Kuinka järven keskellä kellui sauna ja maailma oli samalla tuttu ja tuntematon. Absurdi elämä parhaimmillaan, sellainen päivä josta ei halunnut karata.

Markkinakojujen keskellä voi vaan kadota osaksi joukkoa, joka asuu täällä.

Sunnuntaina tehtiin kesän kolmas linnasaariretki, maanantaina yskin kamalasti ja tiistaina nousi lämpö. Ihan paikallaan oli olla vaan ja ehtiä lukea kelta-violettikantista kirjaa ajankohtaisesta. Tuntea itsensä tosi fiksuksi ja lukea toista suurperheiden arjesta. Ihan kuin tämä mua koskettaisi, tuntuu hyvältä tietää ja aavistaa.

Olen suunnitellut syksyä, kalenteri on oikeastaan aika ahdas jo. Mutta silti olen aika rauhallinen sen suhteen. Aion kovasti, saan paljon, haluan tänä syksynä ihan hirveästi. Oikeasti oletan olevani aika paljon kotona, vaikken yhtään vakituisessa osoitteessa, paitsi kellon nurjalla puolella. 

Livet

Mun elämää on:

aamukahvit raitapeitto indiska-muki
kivikatuja keskellä betonin vihreä puisto
matkoja raitiovaunussa
hirvittävän kauniita ihmisiä ympärillä

random mummo
ja seuraavassa nurkassa suhesisko

junanraiteet kausilippu
aamulenkki usvalammen vierillä

sairaan hieno radiolähetys Jumalasta, joka on huikeus:
hyvyyden voiman sanoja epätäydellisissä suissa
kuinka pitää rakkautta vuodattaa arjessa, jos saamme siitä kiinni
"tiiäkkö täähän on huikee juttu"

6.9. 16.30

(oi ehkä tämä mun koti on ihan okei vaikka mulla olisi kaksi kotia, kun
sanoma on sama ja ainakin molemmat puhuvat hyvää)

joogaa kirkon kryptassa
lämmin keskustelu, innostuneet kasvot
taiteiden kadut ja valloitettu yö
ylistystä kadulla, lahjaruusu, koska Jumala on rakastanut
mä sanon, että uskon ja tulen kohdatuksi

Multa kysytään kaduilla, uskonko ja ihmettelen
ja vastaan hymyillen aina. Mun maailma on ihmeellinen.

Livet är.

Tätä sydämeni kaipaa

Kaivoin kaapin nurkasta vihreäruutuisen matkakassin, jota en ole käyttänyt koko kesänä. Ja siellä odottivat urheiluliivit ja sateenvarjo. Ei ole muka satanut (tai siis olen tanssinut siellä ilman suojaa), enkä ole näköjään jaksanut jäätelön syömiseltä ja koiran halailulta paljon liikkua. 

Täytettyäni laukun vaatteilla ja kirjoilla muutin itseni ja tavarani takaisin kaupunkiin. Täällä on ystävät. Täällä maailma on yhtä juhlaa ja musiikkia. Pimenevässä lauantai-illassa näin Kiinan kansallisbaletin ja (kritisoidun) poliittisen tanssin. Sen Maon sijaan minä keskityin kyllä ikävöimään korkeita hyppyjä ja tasaisia triploja, oi. 

Olen nukkunut auttamattoman vähän ja syynä on vain oma tyhmyys: huoltoasemaillat ja yöt mustilla teillä erivärisissä autoissa, sängyssä ympyrää hyörivä koiralapsi, myöhään katsellut juhlavalot ja mustatukkaiset lentävät kiinalaistanssijat ja kirjat ja heprean kirjaimet, joita Ruusu lukee keittiössä. (en haluu hepreaan. Kuka muka oppii sellaiset kirjaimet, jotka näyttävät keskenään samalta, mutta eri käsialoilla ihan eriltä?)

Oli ihan paras hetki sunnuntai-iltana. On ollut ihan hirveä ikävä. 

Sittemmin olen:

mennyt kauppaan ainakin neljä kertaa aurinkolasien takia, mutta
ostanut uudet ja superhienot urheilupöksyt ja
maailman ihanimman mekon, johon
    kertakaikkiaan en voinut vastustaa rakastumista ensisilmäyksellä, mutta
koska se oli fidan se oli melkein eettistäkin

addiktoitunut pahasti värityskuviin, joita
olen värittänyt punatiilitalolla, kun
istuskelin yhtä turhaa päivää puhumassa seurakunnista
ja nyt on omassakin repussa värityskirja


Sellaista elämää, loma-arkea ja valoisia kasvoja.

Onnellista uimavettä

Sunnuntaina mummulassa syötiin marjakakkua, suklaakakkua ja omenapullaa, ja illalla pyöräilin veden rannalle. Ja melkein joka ilta siitä lähtien. 

Kirkasvetinen lampi tuntuu vähemmän kylmältä kuin koskaan. Lapset räiskyttävät keskenään, punaiset pukukopit on hiljaa, kaikki on jotenkin valmista. Vesi on niin ihme. On niin äärettömyys kellua pisarassa, joka on asettunut maan pintaan. Suuressa pisarassa, jonka maa itkee itsestään. Lähdelampi. Kylmä, kirkas ja vakava.

Ja sitten pyörän selässä maailma on taas yksi tuuli. Kultaiset heinät ja vihreät kaistaleet tien reunoilla. Saa toivomaan ikuista kesää ikuista valoa ja aukeutta. Mutta vain siinä, koska syksy on oikeasti aika ihana. Ja elokuu on melkein syksyä.

Vaikka mun syksystä tulee hyvin täysi, hyvin kiireinen ja hyvin vahva. Hyvin toiminnallinen, elävä ja vauhdikas. Vaikken tiedä, ehdinkö lukea yhtään kivaa kirjaa (tai yhtään kokonaista tenttikirjaakaan). Vaikken osaa vielä kuvitella, missä välissä pesen pyykit ja pakkaan, miten selviän heprean ja kaiken. Silti mä odotan onnellista syysvaloa. 

Ja vaikka toivon välillä ikuista kesäelämää ja auringon kappaleita, on elämä muualla kuin veden varassa joskus hidasta ja tylsää. Odotan yliopistoarkea, kaupunkirakkautta, ulisevia metroja, ystäviä, ratikoita, mun seurakuntayhteyttä hämärissä kirkoissa, suuria kirjastoja, kivikatuja ja kaupunkiääniä.

Kuuntelen järjestyksessä maata näkyvissä -artisteja, jotta osaisin parit sanat ja jotta tietäisin, mitä ympyröin värikkäästä vihkosta joskus marraskuussa. Niin pitkällä syksyssä unelmani ovat. Elän tulevaisuudelle, elän suunnitelmalle.

Oi syyskesä, rakkaani elokuu.

Sut luotiin nousemaan

Vietin yhden kaupunkiturismipäivän: oli hassua astua ulos bussista, tuttuun mutta kaukaiseen kivikaupunkiin. Istuin keskustelemassa unicafessa, istuin lukemassa kirjaa tuomiokirkon portailla. Kävelin katuja ristiin auringon kanssa, annoin sen maalata mun kasvoille valon pisaroita ja pärskyttää aivojen täydeltä tätä elokuuta. 

Mun elämä on oikeestaan aika siistiä, mutta sen tajusin vasta, kun huomasin muutoksen. Vasta kun joku mainitsi aiheesta.

Mun aivot on täynnä sanoja, silmät täynnä värejä. Mun korviin laulaa Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudestaan. (Kirjoitan kalenteriin epälyistä huolimatta MNF ja perään monta sydäntä) Kirjoitan enemmän vapaita sanoja, on kolme viikkoa aikaa olla vapaa, mä muistan. Innostun hurjasti ensi vuoden kesäkuusta, vaikka edellinen on hädin tuskin kuollut kalenterissa.

Ja alan uskoa, että unelmat ja ajatukset toteutuvat, kun niille antaa syksyn listoissa oman arvokkaan kohtansa. Listahirmuilu on suotavaa, pystyn kyllä, minut on luotu pystymään. Kirjoitan uudella voimalla, kerron ja toivon, käytän hyviä sanoja.

Sain käteeni puhtaan kalenterin puhtaat sivut (vaikka syysviikonloput olen jo täyttänyt marraskuulle). On sanomattoman suloista suunnitella, on suunnattoman tuntuista tietää, missä on oranssiin aikaan. On sanomattoman suloista odottaa ja tietää, mitä yliopisto tarkoittaa. On suloista, että arki tarkoittaa kivan kuuloisia kursseja (ja pahan kuuloista hepreaa).

Sut luotiin nousemaan
valossa kulkemaan
sä olet vapaa

K E S Ä

Nämä on tuttuja rakkaita maisemia, mun elämän järven rantoja ja teitä. Niitä, joissa olen oppinut rauhan, joissa olen uskaltanut ja hymyillyt. Enkä voi olla miettimättä joka kerta ajaessani pienellä punaisella keskellä peltojen, että milloin on viimeisin kerta, kuinka kauan vielä.

Miten kolme kuukautta on juossut, ravannut ohi ennen kuin ehdin sanoa kesäteologi. Ennen kuin ehdin kasvaa ja näyttää joltain muulta kuin kuusitoista täyttäneeltä ekan kesän isoselta. Miten nämä kuukaudet ovat muka ohi? Ohi on ihan kamala sana.

On ollut huikea kesä. Kolme huikeaa leiriviikkoa rakkaimman järven rannalla. Jeesus-bileet, savukoneet, öiset keskustelutuokiot, huikeat ihmiset, suunnitelmat, yksi paloauto, yksi hajonnut käsi. Olen kasvanut ja lihonut muutaman kilon leirikeskusruuasta. Olen nauranut. Elämäni paras kesätyö.

Kotikotiasuminen on kohta loppu, katsellaan joskus uudelleen sanon ja pakkaan taas. Tätä tää on tää elämä: pakattuja huoneita, vaatekaappeja putkikasseissa. Kahdeksan pakattua vaatekappia tässä kesässä. Ja kun olen sellainen, että ikäväsiimat vetävät pitkin maata eri suuntiin. Ystävien perässä kauas, yliopistokaupunkiin, tänne. Missä ikinä olen, on jossain muualla osa aivoista. 

Koodisanoja:

lähetys

kutsu

kasvu

geokätköt

linnasaari

marjasangot

valoaurinko

Nyt on elokuu ja ensimmäistä kertaa kesän lämpöistä. Kolmen viikon suunnitelmassa on ystävät ja maailma, messut ja seurakuntalaisuus, sisustus ja siivous, sellaiset pienet. Pieniä yliopistojuttuja ja uusi kalenteri, puhdas elämä.

Kiitos kesä ja toivon et löydän mut taas.

elämä antaa sinistä

Mustikoita. ihan sairaan isoja helmiä, Jumalan kyyneliä mietin. Oon vähän hassu, kun kyykistelen siellä pensaassa ja ajattelen, että jos ne kaikki mustikat asettelisikin kaatuneelle rungolle, josta muurahaiset voisi kantaa ne ruuakseen. Mutta poimin silti ämpärin täyteen, päivä toisensa jälkeen, marjaterapiaa, metsämeditaatiota, lapsen lomaelämää. (on tässä oikeita työpäiviä vielä, vaan niiden määrä on laskettu yhden käden sormilla.)

Yöpöydän kirjakasa muuttuu nopeammin. Paperimaailmat vaihtuu ja elelen milloin kenenkin silmin, on lahjaa että voi lukea. Lukupäiväkirjan sisäkanteen olen kirjoittanut lukion äidinkielijärkäleestä: Kirja on protesti, rakkaus, tunteet ja kylmyys. Tarina, oli se runo tai proosamuotoon kirjoitettu, on jotain, mitä tarvitsemme elääksemme. Kirjallisuus ei kuvaa tapahtunutta, vaan esittää sen, mikä saattaisi tapahtua, on todennäköistä tai välttämätöntä. Ja perään olen seitsemäntoistavuotiaana piirtänyt sydämeni.

Huolimatta kesäisestä sanarakkaudesta tuskailen omieni kanssa. Kun en jaksa järjestellä niitä, kun ne ei ole kivoja, kun ei ne taivu niin kuin tahdon. Kun sanat tuntuu kaikonneen, ei voi mitään.

On vähän kirkkohengausta, koska meidän kirkossa voi olla villasukissa ja keitellä kahvia sakastissa. Konfistreenit tuntui enemmän nuoruudelta kuin työltä, sellaista. Ukkonen uhkaa, eikä tule. Syön jäätelöä ja mustikoita ja kirjoitan raporttia kesästäni. Odottelen jo yliopiston akateemista arkea.