lupiinikesä

Synttäriaamuna heräsin valossa, silmät painavina yön geokätköilyn jäljiltä (ja mä tiedän aamulla kuin kuollutta mua väsyttää), vaan välittämättä, hymyilin veljelle. Hän oli tehnyt minulle kurkkuleipiä, paketoinut lahjoja ja lauloi ja nauroi, oi niin oi. Aamupalapöydässä veli lausui vastakeksittyä runoutta, luettiin lehti puoliksi ja keitettiin yhdessä kahvia. Kun vanhemmat on hetken vielä vieraalla maalla, oon niin kiitollinen mun ruskettuneesta ruutuhousuveljestäni, joka selittää huonoa läppää, mutta saa hymyilemään.







Kävin opettamassa nuortenillassa, jossa oli liikaa ohjaajia, jotka ei kuuluneet sinne. Kaikesta taas panikoin. Oppituntien aiheet on käsittämättömiä, kyselen hämmentyneenä aina, kun näen partasuuta. Onneksi sekin raapii partaansa ja kohottelee kulmiaan. Saarnapaniikkeja voi lievittää Ruusun ja Kauran kanssa. Punatiilitalolle voi mennä tekemään suunnittelutyötä Helgan kanssa, vaikka puhuttaisiin enemmän muusta.

Kesä on kiva, koska:
- joka aamu saa hesarin pöytään
- lupiinit lempikukat ovat kirkkaimpia
- pyöräretkillä löytyy salaisia rantoja
- on illat hengattavaksi pensaissa, tien laidoilla ja autoissa