Kiitos viimeisestä

Sain jouluaattona sähköpostia syksyn alusta. Listassa oli juttuja, joita syksyn tuli olla. Pinterestissä mulla oli mitä teen tänä vuonna -listaus, jonka pitäisi myös varmaan olla mun elämää tässä hetkessä. Päiväkirjassa oli omansa (salaisempi versio), mutta se on valitettavasti puolentoista tunnin matkan päässä minusta tällä hetkellä. Valitettavasti mikään lista kokonaan ei ole täysin tosi nyt, mutta osa on! Tämä on ollut hyvä vuosi:

Se alkoi matkalla puutalokaupunkiin, jossa olisin ikuisesti onnellinen. Keväällä oli vuosijuhlat, haalarihetket, teologia ja maailman paras pääsiäisyön messu. Opettelin saarnaamaan ja opettelin unisportiin. Fuksikevät oli hirveän haikea, koska luulin, että teologia oli elämässä parasta. Kreikka loppui ja vappu meni, mutta

silloin mulla oli mun elämän paras kesätyö. Oli kolme ihan parasta ja kolme ihan erilaista. Niissä kuukausissa kasvoin varmaan kilometrin, vaikka huomasinkin sen vasta syysloman lasten kanssa.

(Vuoden paras juttu oli se, kuinka:) syksyllä löysin viimein kotiin. Olen sitonut nimeni niiden ihmisten aivoihin, ryöpyttänyt kuulumisiani seurakunnassa niin kuin ennen aina. Tämä on tuttua. Olen varovasti opetellut halaamaan, olen ylistänyt Jumalaa. Muuten koko syksy sitten olikin yksi kalenterimaratooni, ei kovin järkevä, mutta ihan kiva.

Keväästä talveen kirjoitin varmasti vähemmän kuin ennen, mutta enemmän merkityksellistä, enemmän luettavaksi, painettuja sanoja ainakin opiskelijalehteen. Olen lukenut hyviä hyviä kirjoja enemmän kuin toivoin ehtiväni (vähemmän kuin halusin). Ajatuksissa on ainakin Taivaslaulu.

Listan mukaan kiitettävää on myös, että olen leiponut pullaa, tarjonnut ruokaa ja käynyt monella piknikillä. Istunut kahviloissa, poikennut kirppiksellä ja spontaanisti pitsalla. Katselin tähtiä, kirjoitin paperikirjeitä ja ripustin jouluvaloja. Lähdin liikkeelle ja olin joskus aika rohkea. Sanoin joo ihan liikaa, mutta (ainakin) kerran syljin suustani myös napakan ein.

Vaikken poistunut Suomesta kertaakaan, en rei'ittänyt korvia, tehnyt elämästä kevyttä enkä varsinaisesti tanssinut, kiitän viimeisestä. Sitä vähän tässä ihmettelen, että miksi mun to do 2015 -listalla on kuva nunnista. Haluun uskoa, että se on se Jeesus ja niiden iloiset ilmeet, eikä mikään nunnalupaus, josta olen haaveillut.

Joulu joulu on meillä

Minun jouluni on ollut kaunis, rauhallinen ja väsy. Hiljainen aamu, valoton Suomi mustien ikkunoiden takana maailma, joka nukkui. Paksua maitoriisipuuroa, manteleita muille, koiran kuono ja glögi. Aamukahvi ja viimeiset paketit. Hyvää joulua suomeksi, ruotsiksi ja muinaiskreikaksi.

Mummulassa oli ruokaa niin paljon. Taivaallista porkkanalaatikkoa ja kalapateeta, joka on varmaan

syy sille, etten voi olla täysin lihaton. Vähän vain palaneita torttuja ja fazerin prhaita, jotka kiehtoivat hurjasti lapsena. Mummulassa ei mikään muutu. 

Kauniita paketteja, design-kääreet, omat askartelut ja prinsessan kuvat suloisesti sekaisin. Hopeakuoressa minun maailmani kaunein mekko (kiitos Monki ja kiitos äiti), vaikka en odottanut kovin kummoisia. Muitakin kivoja, eikä kamalasti mitään harmillista turhaa. Pimenevässä maailmassa yömessu ystäväporukalla. 

Joulupäivänä, kauniina pyhänä pelkkää kirjamaailmaa. Sellaista fiksua kuin Ulla-Lena Lundbergin Jää ja sitten sitä vaaleanusvaista hattarahöttöä, jota saa lukea, kun on vihdoin vapaa teologiasta.

Loma jatkuu ja viimein on joulusää. Nyt on ihan tavallista aikaa, kalenterin mustia numeroita ja tyhjiä sivuja. En voi tehdä paljon, joten nukun unia ja syön pipareita, haamuilen veljen vanhassa ruutupaidassa ja pitelen koiran hihnasta. Pari kesäteologihakemusta saan lähetettyä ja ehkä kirjoitan lomalla yhden toimintasuunnitelman. Mutta muuten mä lepään ja tässä on tosi hyvä.

Meillä on aina fiktio

Olen tullut kotiin, jossa joka päivä on pullapäivä. Täällä huiskuhäntä riehuu onneni äärirajoille, se tuo kumisen broilerinkoiven mun paljaille varpaille, komentaa leikkimään silloin, kun haluaisi vain olla hiljaa. Täällä täytän pääni kirjoilla ja tuntemattomien tarinoilla. Mietin, voisinko itsekin. Kävelen ulkona ja valutan aivoissani pappikriisiä eestaas askel kerrallaan.

Punatiilitalo on paikallaan, vaikka olen ollut fyysisesti poissa kauemmin kuin varmaan ikinä. (kuusi viikkoa, hah) Siellä ovat tutut aikuiset ja tutut nuoret, ja minä olen vanhentunut hurjasti. Halataan, iloitaan, kaikki näköjään tietää mun kuulumiset jo etukäteen. Messussa on uudet pikarit ja uudet laulut ja minä istun penkissä ihan hiljaa ja nauran niin kuin ennen.

Jouluun on vähän aikaa, en voi uskoa. Satumagia tulee olohuoneeseen kuusenkoristeissa, himlen i mitt vardagsrum. Haluan leipoa joulun suuhuni ja laulaa sen sieluun, mutta tyydyn kirjoittamaan vain vanhoja sanoja kaikenvoittavasta rakkaudesta. Luen Jumalan rakkauskirjettä lapsilleen (Hoosea) ja olen ihan ihastunut mun Jumalaan jälleen. 

Minä rakastan aikaa. Ensi vuonna sitä on enemmän.

Nu tändas tusen juleljus

6.12. Suomi juhlii, pitelen soihtua kaupungin keskellä ja laulan virsiä. Miksi osaan niiden sanat ulkoa? Syödään pitsaa ja nauretaan. Siitä on monta viikkoa, kun nauratti.

Sen sijaan, että olisin ainoana vapaaviikonloppuna tehnyt jotain olennaista, päädyin kuvaamaan mun Raamattua. jonka päälle olin kasannut kiviä ja simpukoita. Jobin kirjan välissä on aika roskaista. Panostuskuvitus posterille, toivottavasti systistyyppi arvosti, jos faktat ei olleetkaan niin tarkkoja.

On niin paljon kaikkea. On paljon asiaa ja kello on niin paljon. Niin paljon tehtävää ja niin paljon väsyttää. On niin paljon, mistä kiittää, niin paljon epätietoa ja niin paljon Jumalaa.

Teologia väsyttää, hämmentää, ärsyttää. En mene heprean tenttiin, koska en voi. Ärsyttää. Mä olen tunkenut pelokkaan nenäni paikkoihin, joissa olen kujalla. Mua luullaan puurojuhlassa fuksiksi ja punastelen, ärsyttää. Mulla on joka aamu vaatekriisi ja joka ilta mä valvon liikaa. Odotan joulua ja me odotamme Jeesusta, mutta mä kirjoitan mun kalenteriin paljon isommalla loma kuin Jeesuksen synttärit. Enkä mä halua odottaa, en jaksa olla kärsivällinen. 

Mutta samalla viikolla mä luen aamuisin Raamattua, tarjoan meidän keittiossä tortilloja ja superhyvää kasvistäytettä ja leivon hassuja joulutorttuja. Syön niin paljon suklaata, että vatsaan sattuu, kuuntelen joululauluja vasta joulukuussa ja saan iloisen puhelinsoiton. Askartelen Paavalin inspiroimia joulukortteja Ruusun kanssa. En pääse yhtenäkään iltana oikeaan aikaan nukkumaan.

Viimeinen Lähde liikkeelle -viikonloppu on ohi, tämä on ollut hirvittävää vauhtia. Vastahan oli kellanruskea syksy ja kävelin lähetystalolle ketään tuntematta. Nyt on harmaanruskea talvi ja tunnen ne kasvot, on vähän haikeaa lopettaa. Vaikka muistan, tämä on alku vasta. Ehkä mä olen aidosti lähdössä, joskus. Tätä haluan suunnitella Jumalan kanssa, mutta mulla on toiveikas olo, kun kävelen pois.

Viimeinen tentti on ohi ja syksy loppui eilen. Tentti meni hyvin paitsi katolinen ja ortodoksinen avioliittokaava ei. Parasta eilisessä oli kuitenkin ennen tenttiä toivotettu joulu, joka tulee vääjäämättä. Että se hymyili, vaikka yksi päiväkirja opitusta on vielä palauttamatta. Että on loma. It makes no sense, but this is grace.

Mä vain kiitän sua

- oranssista vuodenajasta ja kuura-aamuista, usvaisista pelloista radan ja tien varrella
- vanhoista vaatteista, jotka maailman jäähdyttyä saavat uuden elämän
- maailman halvimmasta piarminttuteestä, joka on oikeesti tosi hyvää
- glögistä, joka kertoo joulusta (mustikkaglögi on Jumalan lahja halleluuja)

- suhesta, joka sunnuntai valkoisessa kellarissa kaikuvasta ja raikuvasta todellisuudesta, suhesta jossa mulla on hyvä ja jossa näen tuttuja kasvoja joka sunnuntai
- kodeista, joissa suut hymyilevät ja äänet painuvat rukoukseen lopuksi, joissa mulla on hetkeni ja on silmät vastaamaan katseeseen, joissa mun kuulumiset painetaan aivoihin ja niiden perään kysellään viikon päästä
- jokaisesta ihmisestä, jonka nimi on mun aivoissa, jonka kasvot nostattaa hymyn, joka vastaa mun ääneen

- mun perheestä, joka on bussimatkan päässä mukamaalla
- riehuvasta huiskuhännästä, joka kantaa ovelle kumikanan ja pitkän pupun, kun tulen kotiin
- ennenaikaisesta joululahjasta, joka tallentaa mun maailman

- kivoista viikonlopuista, lähetyskirkosta lähetysseurasta, jossa luterilaisuus on juuri tarpeeksi elävää ja tarpeeksi totta, jossa körtti ja suhelainen istuu vierekkäin, kasvot Kristukseen kaikilla
- että mulla on silmät, joilla nähdä ja korvat, joilla kuulla

- syksystä, joka tulee ihan aina kesän jälkeen. mä rakastan syksyä, en kestä.
- ja talvesta, joka juoksee pohjoisesta oransseihin lehtikasoihin, piiloutuu mun kettureppuun ja tiputtaa valkeutta taivaasta

Tää on ihan hullua, hulluja viikkoja tällä hetkellä. Mutta mä vain kiitän sua elämästäni.

Valon rukous

Niin, eräänä perjantaina istuin junan viimeiseen vaunuun ja nytkähdimme liikkeelle Tampereen suuntaan. Maaseutumaisema muuttui jossain kohtaa valkoiseksi ja Hämeenlinnassa laitoin kaikille viestejä, että täällä on talvi! Talvi jatkui ja lumisateessa oli lopulta kumpu ja leirijärvi numero kolme (tai neljä tai viisi, miten laskee).

Parin tunnin päästä tuli pimeä, mutta nauratti ja sanottiin, että kai sähköt palaa pian. Ei palannut, niin palattiin koteihimme, vähän väsyneinä vähän pettyneinä. Silti nukuin parempaa unta kuin koko syksynä. Kai mä palaan sinnekin, haluisin nähdä, miltä riihikirkossa näyttää, kun nyt se oli pimeässä vain vähän musta, vaikka turvallinen.

Iltaisin juon glögiä keittiössä, poltan joulukynttilää ja pappikriiseilen. Kun ei musta ehkä voi. Enkä tiedä tarvitseeko edes. Enkä tiedä tuleeko. Niin kyllä silti näiden juttujen vaikutus on aika iso, kalenteriin ja suunnitelmiin, mahdollisuuksiin ja vakavimpaan eli hepreaan.

Aamuisin nousen sen takia, että muistan, että illalla on aikaa istua jonkun keittiössä ja rukoilla. Ja siksi menen hepreaan, siksi luen esseitä ja kommentoin toisten kielioppivirheitä. Yliopistolla hyvää on aika vähän, kirkon ilmasto-ohjelma ehkä, mutta ei sen analyysi. Mutta muussa maailmassa, vaikka sataa, mä elän hyvää uutta kirkkovuotta ja hyviä paastopäiviä.

Opettelen rukoilemaan, harjoittelen lukemaan Raamattua. Näen ihmeitä systiksen ryhmässä, kaverilta lainatussa kynässä ja kolikkotaskussa.

Ps. Yksi päivä opiskelin liian innokkaasti Aleksandriassa. Lopputuloksena ne kauniisti kirjoitetut luentomuistiinpanot luiskahtivat seinän rakoon, siellä ovat. Mitäs rakensivat seinän, jossa on rakoja. Viereinen tyyppi vähän vilkuili partansa takaa, hymisi ja mä nauroin mahdollisimman hiljaa.