niin paljon enemmän

Olen tehnyt, kaikkea muuta kuin oppinut. Elämä on ollut varsinaista vuoristorataa, lähinnä kieputtanut minua oksetukseen asti, muttei turvakaari ole irronnut. Oon kyydissä, aina. Ja parhaita hetkiä ne ovat olleet, joissa en ole tehnyt järkeviä. Parhaita hetkiä on elää.

Olen solminut pinkkejä lenkkarin nauhoja, ostanut synttärikortteja, löytänyt kauneimman lenkkipolun. Herätellyt hulluja haaveita ties mistä maailmanmatkailusta, vaikka englanti onkin surkeaa. Kirjoittanut kirjeitä ja hartausjuttuja mieluummin kuin muuta. Pohtinut, josko sittenkin.

Kakkugalleria on taivas julistettiin, kun juhlistettiin ystävän syntymää ja itkettiin ensimmäisten kakkupalojen (huumaavan täydelliselle) maulle. Julistan kakkurakkautta yhä, vaikka kehotankin viettämään aikaa siellä hieman hitaammin. Passionjuustoa ja sitruunamarenkia minun taivaassani aamen. (Ja sitten juhlan jälkeen itkettiin viimeisellä kreikan tunnilla pahaa oloa. Kun ei osannut lopettaa sokerikuorruttautumista ajoissa.)

Viikon jokaisena iltana olen ylittynyt:
Teologimusaillassa kuultiin pallomerimies ja muuta tuttua. Rakas kiharatukka lauloi niin kivasti hänkin. Tiedekuntalehden toimituskokouksessa puhuin enemmän kuin koskaan ennen, muutaman sanan ainakin. Sitseille pukeuduin lapsuuden ammattihaaveeseen. Lauloin ja nauroin kokkilakki päässä, eikä minua huumattu ainakaan (jos sellaisesta on ollut puhe). 

Lauantaiyönä sain yllätysvieraita punatiilitalon ystävistä. Vaikka kauhistuinkin ensin, ryntäsin huoneeseeni ja laitoin paniikkiviestejä Ruusulle ja Kauralle. Vaikka mukana oli vain lihapitoista pitsaa. Vaikka kello oli yksitoista ja minun piti kirjoittaa psykiatrian tenttiä. Kiitos, että kävitte ja tervetuloa uudelleen, jos tuotte ruokaa.

Puhelimesta löysin vielä maailman rohkaisevimman kannustustsemppauksen kirkkohissan luennolta: te ootte päässyt yliopistoon, joten selviitte poiskin! (niin, köh, olemme päässeet teologiseen.) Ehkä tässä selvitään, ehkä vaikken käännäkään kaikkia jakeita kreikan tenttialueesta, vaikken kääntäisi yhtäkään enää. Ehkä, vaikka en. Selviän kesään vaikka sitten muun elämän voittaessa täysin.

katkonaisia kevätpäiviä

Tänä keväänä olen aamuisin väsynyt. Syön sängyllä omenan ja katselen, kun aurinko valloittaa peittoani. Se ehtii kasvoille ennen kuin oiekasti herään. Ja jonkinlaista koomaa kannan mukanani koko päivän aina.

On mennyt monta päivää, luin sittenkin kirkkohissaa tarpeeksi (aika vähän). Menin tenttisaliin ja sanoin, että kirjoitan pietismistä. Niin tein. (Ja meinasin kirjoittaa, että meidän tulee loistaa Kristuksen kirkkautta maan päällä, mutta alkoi naurattaa, enkä.)

Yhtenä iltana laulettiin uusi punainen veisukirja läpi viidessä ja puolessa tunnissa. (Yksi ihan pikku huomio: miksi viisitoistavuotiaiden kanssa pitäisi laulaa sellaisia, joiden nimi on sinä tulit?) Viimeisin voimin viimeinen laulu, numero 130. Olin aika väsy. Ja yöllä en kuitenkaan ollut saada unta, kun kaikki lauletut soivat päässäni mylläkkänä. Ja vieläkin sydämeni laulaa armo tuli kylään, tätä ikuista laulua lauletaan tule kaikeksi mulle ja käy siunaamaan.

Ja tapahtui niin, että minulle puhuttiin, ja jähmetyin tuijottamaan hölmön näköisenä (monena päivänä). Seikkailin suuressa taidemuseossa, kun kerran ilmaiseksi pääsi sinistä korttia vilauttamalla. Unisport-onni on nyt hetken tauolla, niin nopeat kolme kuukautta. Mutta samalla tilanne puhuu kesästä, leirikesästä, kotikesästä, valovuodenajasta!

Viime viikolla ulkona satoi lunta, oli huhtikuun seitsemästoista, minä suunnittelin kulkevani viikonlopun kukkahameessa ja kesäisessä kissapaidassa. Minä suunnittelin kai vilustuvani. Pakatessani kotiin viimeisen kerran koko keväänä. (Unohdin pakata puolet vaatteista, vilustuin villapaidassa)

En juuri näkynyt kotona, kun ryntäilin seurakuntaan jokaisena päivänä. Puhumaan, leikkimään aikuista ja viisasta.

Kaikki kesän leirit on kuitenkin tavattu, villilapset ja ne muut. On naurettu, kun nimilistat on hukassa ja kaikki muu. On tulossa ihan ihmisten näköisiä leirejä. Ja minä olen muuttanut asemaani, vaikka olen ihan sama yhä kuin viime vuonna. Samanlaisia ilmeitä messun aikana, (melkein) kyyneleitä poskilla armosaarnan aikana, en muistanut.

valo valosta

Tuntuu, että pää räjähtää. Pahin pelkoni, melkein koko maailmassa toisinaan, on, että unohdan tehdä jotain kriittisen tärkeää ja sitten koko maailma romahtaa sormet minuun osoittaen. Ehkei niin, toivottavasti ei, mutta siksi kirjoitan listoja listojen jälkeen ja entisten kääntöpuolille (muista lukea systis, muista ilmoittautua, kirjoita saarna, laita viestiä, osta uudet kuulokkeet, maksa vuokra, lue, tee, mene). Ja olen kontrollihirmu, pelokkain sellainen. Ja siksi vaihdoin pienempään kalenteriin, että listojen listat ei mahtuisi ja oppisin elämään.

Niin, sekin vielä, että huolimatta listoista unohdin kuitenkin pari tärkeää. Esimerkiksi ilmoittautua tenttiin, jonka voisin tehdä vain juuri sinä yhtenä päivänä. (saatiin armoa)

Tuntuu ikuiselta lomalta hengata punatiilitalolla nuoruuden maisemissa keskellä viikkoa. Jutella kaksiluonto-opista ja hämmentyä niin kuin aikaa sitten, entisessä. Jäädä raamiksen jälkeen nauramaan ja olla jotenkin lapsi. Heinän kaveri parkkipaikalla, autojen juuressa tasan vuosi taaksepäin. Niin, minulla on ikävä.

Kävin viikolla kaupungissa yhtenä päivänä, kolmella luennolla ja tanssitunnilla. Sitten tulin taas takaisin. Juomaan kahvia ja juoksemaan metsissä.

Takaisin punatiilitalolle, takaisin rakkaiden luokse. Oli majatalo ja K18, tuttua ja huoltoaseman nahkapenkit, muutaman yhteenlasketut leiriviikot (90 viikkoa leirikeskuksessa, luoja). Taivaallisen hyviä sanoja. Ja oikeastaan villeinkin leiriläisjoukko alkoi tuntua kivalta.

Runokuu ja valostuvat päivät tunkevat mieleen hattaroita. Olen lähempänä aitoa onnea kuin vuosiin, lähempänä tulevaa.

 

muutaman hetken juhla

Seikkailin kotiinkotiin torstaina. 

Loisteloiste, pääsiäisyön messu. Erityisesti messun ensimmäinen läpikäynti herätti sellaista levottomuutta aamenineen ja siunauksineen, että oi että... Polvistuin villinä alttarille, pistelin ehtoollisen korvikkeena ojennetun ruusun suuhuni, enkä tehnyt muuta kuin hyppelin ympäri ja nauroin. (Jotain kertoo se, että nyt kauhulla koetan muistella, ettei kai pappi ollut paikalla siinä. Ei ollut, huh) Kymmenen tunnin seurishengailun jälkeen ymmärsin, etten enää ole ihan sama kuin ennen, vuosi sitten kymmenen tuntia olisi käynyt kahdeksitoista mielellään. 

Kaikesta huolimatta messu kasaantui ajoissa, kynttilät loistivat ja kananmunia oli tarpeeksi, emme syöneet kaikkea leivottua ehtoollisleipää ennen messua ja kolmesta kilosta suklaata jäi aika paljon yli. Oli vierasta väkeä, lämmöllä vastaanotettuja työntekijöitä, kaverit rakkaat. Kaikki järjestyi, oli vähemmän teennäistä kuin pelottelin itseäni. Saarnakin meni ok, ohi on, kiitos kaikesta.

Jotakin onnea oli nauraa messun jälkeen kirkon aulassa kahden papin kanssa, katsoa kun he juoksivat käsiään levitellen ympäri kirkkosalia ja visioivat tulevaa. (ensi vuonna penkit on tässä, tässä on risti ja tässä! Haluatteko pitää jouluyön messun?) Kello oli puoli kaksi ja kumpikin suu täynnä ylitse jäänyttä ehtoollisleipää.

Messua lukuunottamatta pääsiäispäivät ovat tyhjiä, lukemattomia lomaisia tunteja.

Sitten olen nukkunut, hajottanut kuulokkeeni, unohtanut ilmoittautua kirkkohissan tenttiin ja väsynyt. Keittänyt kahvia laittoman monta kuppia päivässä, kirjoittanut saman sähköpostin kolme kertaa, yhä se on luonnoksissa. Muistellut balettitunteja, koettanut yhä tavoittaa arabeskia, sipsuttanut villasukissa hataralla pas de bourreella. Älynnyt, että liikemuistikin unohtaa. Kävellyt hitaasti rakkaissa maisemissa, pohtinut, millaisia asioita voi kysyä. Pohtinut, kuinka paljon pitää unohtaa.

Armo on ollut ennen meitä, hyräilen, yömessun virsiä ja ajattelen, en oo yksin en.

väsynyt viluinen valittu

Joskus romahtaa hetkeksi lattialle. Osaan kreikanläksyt vain lunttausnettisivun avulla, eikä yhtään naurata, kun Markusta pitäisi ihanihan oikeasti osata kääntää tentissä. Kuitenkin tunnilla olen yksi siitä läksyt tehneestä kuudesosasta, tunnen hieman ylpeyttä, vaikken itse osannutkaan.

Saarna hirvittää, Loiste lähestyy ja päivä kerrallaan teen muuta enkä tee mitään. Meditoin (sitä Markusta) rukouksessa junamatkoilla, eikä silti kirkastu. Kirjoitan myöhään yöllä ja sanat tulevat sekavina purkauksina, uusi luomus, osallinen elämästä. En ymmärrä opittuja fraaseja, joita sormeni syytävät.

Välttelen ja harhaudun ripari-iltaan, jossa jaetaaan parhaita tapoja selvitä leirikesästä. Ja huomaan, että varmaankin selviä, koska kyllä, tiedä jo aika paljon. Silti on hauskaa, naurattaa, leikitään ekumeenista ponileikkiä (kukaan muu ei laula yhtään niin kuin meidän seurakunnassa, ollaan ihan erilaisia) ja lopetetaan iltavirteen. On avaraa ja olen osa.

Ja yöllä istun ihan liian myöhäisiin aikoihin Ruusun lattialla. Ja aamulla väsyttää, bussissa nukuttaa, tässä istun ja kirjoitan saarnaa muka. Mitä tekee tämä lapsi, kun pitäisi ylihuomenna puhua viisaita? Leikkii huiskuhännän kanssa, istuu ja ottaa valokuvia, Niin juuri, Jeesus rakastaa.

On paljon suurempaakin juttua, suurempaa aihetta.

Olen ihan mielettömän kiitollinen siitä, miten Jumala kuitenkin minun elämääni järjestelee. Olen ollut kärsimätön ja ikävä, luottamaton, itkuinen, ja sitten aina jälkeen päin näkee, kuinka kaunis on suunnitelma. Kuinka kaikki on suunniteltu ja tarkoitettu, minulle. Minun puolestani on kuoltu.