bergochdalbana

Mitäpä mulle, sitä samaa. Tuttua vihreää hautausmaalla, samoja pinkkejä kukkia ja sitruunadaalian nuppuja korttelissa 76. Haravan varresta rakkoisia kämmeniä ja kadonneita kumihanskoja. Aamuseitsemän perjantairikkaruohot itkumuurilla ja vuotava oranssi sadetakki. (vitsit että saa hautausmaankin tuntumaan hyvältä, kun suunnittelee sanansa)

Ja samalla parasta lupausta ja syvintä rauhaa kuukausiin, ehkä vuosiin. Tää on niin hassua, miten paljon sydämessä tapahtuu joka viikko. Rukoilen pysyvää muutosta ja rukoilen sun tahtoa, mä haluan luottaa. Eikä tällä hetkellä muutakaan näy, mutta hiljainen rauha pyyhkii kaikkien omien epätietojen ja tyhjyyksien päältä. (vitsit että luoja on hyvä)

Aamuisin luen Raamattua kello kuusi. Avaan verhot ja siellä on valoa, jossa mä kohta pyöräilen. Musta tuntuu, että mun elämä keskittyy tässä kuussa vaan aikaan ennen seitsemää arkiaamuina. Iltapäivisin mä tunnistan tutun paniikin, kun eksyn opinto-oppaaseen tai raamattukoulujen hipsterinettisivuille. Eksyn mun omiin ajatuksiin ihan liian usein, mutta tänä kesänä muistan, että niin käy ja tää elämä on pitkä projekti. 

midsommar

Mulla oli synttärit ja nyt väitän, että oon tosissaan aikuinen. Kakskymmentäyks ja fiksu, kaunis ja varma. Jättefint men inte på riktigt. Mun valoisa ja varma rukous on kumminkin, että tapahtuispa jotain kivaa, isä sä saat päättää mitä.

Ja mä odotan huikaisevaa syksyä, vaikken tiedäkään vielä tarkemmin, millaista. Ja vaikka tässä hetkessä eläminen on jatkuvasti yhtä sadetta silmissä ja sumua takaraivossa, mä tiedän, että aurinko on jo nousemassa. Sen ensisäteet on jo vallannut niin paljon maata mun sydämessä, että mä muistan tän: valo loistaa, eikä pimeys saa sitä valtaansa. 

Meillä täällä Suomessa pakkaudutaan autoihin ja ajetaan mökille viettämään keskikesän juhlaa. Meidän perheellä ei kuitenkaan ole mökkiä ja suurin osa lapsuuden jälkeisistä taikakesäjuhlista on kulunut osaltani moskeijamaassa, joten olin vähän hämilläni, että missä mun pitäisi niitä kukkaseppeleitä olla solmimassa.

Matkustin siis kotikotiin mukamaalle, kun en muuta fiksua aikuisilla aivoillani keksinyt. Sieltä löytyi Ruusu ja muutama muu, kokon loimussa tulinen taivas ja tanhumusiikit, joita paettiin hyttysmetsään. Valvoin liian myöhään, mutta nauroin ihan tarpeeksi. Unohdin solmia sen kukkaseppeleen, mutta ehkä tää hautausmaan kukkahengailu riittää tän kesän siitepölysadoksi.

Hyvää kesää!

Ps. mulla on selkeesti jonkun sortin yhdyssanaromanssi meneillään.

Ja siks mä laulan

Valoisaa.


On ollut kivaa, kun on saanut muistaa, miten lukee sanaa ja miten siitä saa joka aamuun uuden armon. On ollut kivaa, kun on saanut muistaa, ettei keskeneräisyys haittaa luojaa, vaan juuri niinä hetkinä on aikaa tulla kokonaan hyvän Jumalan eteen.

Oon lähtenyt kauppaan lauantaiaamuna kello 7.05, jotta ehtisin ennen vannoutuneita vegaaneja nyhtökaurahyllylle. Oon motivoinut itseäni nukkumaan ja heräämään suklaa-kauramaidolla ja yrittänyt valostuttaa aamuja kaikella mahdollisella. Loppujen lopuksi puutarha-ajat ei muutu mihinkään, kukkien värit ei hallan alla kirkastu, eikä ruoho lakkaa kasvamasta, vaikka leikkaan ja siimaan joka viikko. Mutta oon edes yrittänyt ylistää ja tykännyt parista riparikuvastakin kaiken tylsyyden keskellä. (vastoin kaikkea harmitusta)

Oikeesti ei oo mitään hätää. Oikeesti oon aika paljon onnelllisempi kun vuosiin. Oikeesti on aika helppoa. Oikeesti ois tilaa useammalle hymylle päivässä.

So let go my soul

and trust in Him.

It is well.

Mutta joka aamu aurinko nousee ennen mua ja 5.36 mä mietin, että mitä ihmettä mä täällä teen.

Happy days lemon

Oon

istuttanut onnellisten päivien sitruunojen väristä daaliaa
juhlinut meidän herraa
juhlinut mun veljeä, joka on muka-aikuinen nyt
nauranut pengerkujalla keltaisten talojen välissä
lausunut ääneen ajatuksia, joita ei kuulunut
katsonut silmiin
ja toisiin

Mulle on suositeltu hihhulielämää ja voi kun voisin vaan luottaa täysillä ja päästää irti omista ajatuksista. Kun mä tiedän, kelle mä kuulun, mä tiedän, kenen kanssa on onnellista ja mä tiedän, kuka loi valon. Hyvänen aika, miksi on niin vaikeaa täysillä juosta syliin?

Linnasaaren rantakallioilla me rukoiltiin ja oli niin ihmeellisen helppoa. Oi jospa voisin olla luonteeltani aina taivaan lintu.

aurinkoliisapäivät

Mä herään 5.45 ja tukehdun keltaiseen pölyyn jo pyöräillessäni 6.48 sisään hautausmaan rautaporteista. 7.06 kuljetan haravaa tai ruohonleikkuria ja tukehdun valoon. 15.30 leimaan itseni ulos ja pää painaa, kädet nukkuvat ja varpaat kiemurtelee kengissä. Mikään osa minusta ei ole luotu puutarhuriksi, mutta kerään motivaatiota lounaasta ja valosta, joka aamuisin satuttaa silmiä.

Mä en ole yksin.

Kolme viikkoa, kaksitoista viikkoa jäljellä. Vuosi sitten mä olin riparilla, joka on muistoissa kultainen, vaikka puuvärit lensivät. Joka toinen päivä mietin, miksi ja joka toinen alistun tähän aurinkoon. Tänä kesänä työ ei ole syy olla onnellinen, mutta onneksi on paljon muuta. 

Rakastan koiranputkia ja suunnitelmia, rakastan peltoja ja busseja, rakastan. 

Ja vaikka en oikein tiedä, mitä teen elokuussa, vaikka tekisi mieli lähteä botswanaan tai ostaa lentolippu tai hypätä junaan. Vaikka tekisi mieli rakastaa lujemmin ja lähteä pois ja muuttaa suunnitelmia. Mä olen yhä paikallani, vaikka ei se välttämättä ole mun paikka. 

Ja niin, Jumala on niin hyvä. Ja parhaat jutut tapahtuu silloin, kun mä en edes muista yrittää. 

sommartiden

Toinen yliopistovuosi oli täällä hetken ja meni niin nopsaan. En oikein juhlinut kertaakaan, haalarihengasin ehkä kahdesti ja olin välillä tylsä. Mutta tutustuin innolla uusiin tyyppeihin ja uusiin juttuihin, leikin toimitussihteeriä ja vastuullista vastaavaa, vastasin joo huomattavasti useammin kuin sen kääntöpuolen.


15.5.

Käsken sydämeni lyödä jälleen, ja jos käsken sitä tarpeeksi, se lakkaa juoksemasta vääriin suuntiin.

Viimeinen essee on roikkunut luvattoman kauan avoimena tiedostona. Sanan tai pari tiputan siihen silloin tällöin, ja viimeisenä iltana kirjoitan kai paniikissa loput. Mutta periaatteessa on loma ja olen tehnyt tosi lomaisia juttuja: syönyt jätskiä aika paljon, kävellyt auringossa ja jättänyt takin kotiin. Lukenut Raamattua kallioilla ja kosken rannassa, syönyt enemmän piknikviltillä kuin sisätiloissa, avannut ikkunan vaikka sisään puhaltaa keltaista pölyä. 

Ja mulle kuuluu ihan hyvää, tai parempaa kuin pitkään pitkään pitkään aikaan. Oikeesti olen ollut aika onnellinen. Musta tuntuu, että kuulun tähän kaupunkiin ja kuulun mun kotiin ja seurakuntaperheeseen. Mulla on tarpeeksi aikaa, enkä osaa olla luottamatta, että syksystä voi tulla hyvä. En jaksa enää pelätä. 

Kotikotiviikonloppu äitienpäivän tienoilla oli parasta hetkeen. Tulin niin onnelliseksi huoltoasemalla vietetyistä yötunneista, autoista, joissa on viisi paikkaa ystäviä ja illoista punatiilitalolla, että hirvittää ajatella, että joskus on viimeinen kerta. Kuitenkin aina on onni palata myös kaupunkiin. Olen oppinut, että täälläkin on iltoja ja öisinkin jo pari vuotta vanhoilla ystävillä on nimet. 

20.5.

On onnellisia päiviä. Oon niin kiitollinen.

Olen taas hautausmaalla, niin kuin kaksi vuotta sitten ylppärikeväänä. Herätys on 5.45, mutta aurinko on ylhäällä ennen mua. Tuntuu niin aikuiselta laittaa ruokaa niin usein ja niin fiksusti. Siellä on kahdeksan tuntia aikaa ajatella ja rukoilla, harrasta haravointia. Ja ajattelen niin paljon, että välillä se on hankalaa. Mutta mä uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

Hassuja juttuja on törmäillä tyyppeihin metrotunneleissa, kirppiksillä ja kahviloissa, lukea ja itkeä, koska jonkun sanat on niin syviä ja hyviä. Oon hullun innoissani kaikesta uudesta, sometiimin jutut herättää hymyä aivoissa ja mä tiedän, kelle mä kuulun.

de bästa

 

Mulla oli hyvä vappu. Kaikista ennusteista ja aiemmista vuosista huolimatta oli tosi hyvä, yllättävä ja kaunis kevätjuhla. Paljon oli perusarkea eli seurakuntahengausta niinkun aina, mutta se oli kanssa tosi tosi hyvää aikaa. 

Oon tyytyväinen, että vastasin joo maailman randomeimpaan ehdotukseen. Niinpä lauantai myytiin vappupalloja (leijuvia minioneja, kiiltäviä muumeja ja prinsessoja) hullun kovaan hintaan k-kaupan pihalla. Eihän siitä nyt oikeasti kovin paljon rahaa saanut, ja keskustelujen syvällisyys lähestyi miinusasteita, mutta en myöskään kadu. 

Sunnuntaina heräsin kuudelta ja olin puol kympiltä siivoamassa mun toisessa kodissa. En tiedä, miksi tulen siitä niin iloiseksi, mutta hyvä näin. 

Kevätretkihetki Ullanlinnanmäellä oli väsynyt, mutta ihan onnellinen. Oli ihana piknik-sää ja liikaa ruokaa, sekä kaksi parasta. Just ja just mahduttiin ratikkaan ja auringossa oli paikka meille. Vaikka iso osa ajasta oli yhtä haukotusta ja saippuakuplat puhkesi lakkeihin ja laseihin, mua nauratti. 

Puistosta päädyin takaisin suhelle, ja oli hyvä kerrankin vain olla ilman keltaista lappua kaulassa. Väsytti hirveästi, mutta niin paljon, että jo vähän liikaa. Niinpä illalla istuin vahingossa aika myöhään burger kingin tekonahkasohvalla, syötin mun ranskalaiset muille ja mietin, ettei mikään muutu ja joskus se on parasta!