paletti

Aamuisin juon kahvia ja ylistän hiljaa. Tanssin, koska mulla on tilaa. Laulan, koska kukaan ei kuule.

Keittiön pöydällä on lasipurkillinen ruusuja, ja on uskomatonta, että niistä on tänä keväänä vasta kaksi vuotta. (No eihän mulla oikeasti ole keittiötä, se on vain pöytä se.) Niistä kirjaimista on kaksi vuotta, joiden aikana aamut ja illat on vaihtaneet paikkaa ja maailma on kierinyt eri päin. Oisinpa tiennyt. Ettei sillä ole väliä.

Kello menee ympäri ja kääntyy aina seuraavaan, kun mä lojun kirjaston kuudennessa. Vastapäätä on samat laitetut hiukset ja sama tiukka kirjapino kuin eilen ja toissapäivänä. Musta tuntuu, että me kaikki muistetaan ja hississä hymähdellään. Mun kaverit Collins, Di Lella ja wikipedia ei annna vastauksia, ja siksi tämä analyysi ei etene.

Iltaisin olen teidän keskellä ja nauran hiukan liian lujaa, hiukan liian auki. Nauran, koska te hymyilette ja ootte siinä.

Mun päivät on sateekaaria:
Punainen huulipunan kärki, tasainen huomen ja oletettu onni.
Oranssi bataatti-porkkanasose, muussaan sitä kello 22 ja säälin samalla naapureita.
Vihreät silmät, liian paljon auki.
Sininen aamutaivas, koska raotan maailmaa niin myöhään, että se on jo.
Usvanvalkeus loppuyöstä, eli silloin, kun en saa unta ja rukoilen, että kaikki käy.

Ja mä tanssin,
               tanssin,
                     tanssin.

(Tosiasiassa nää viikot on ihan helvetin täysiä, ja mä pelkään sitä sinistä aamutaivasta.)

linnasaari osa aika mones

Yhtenä perjantaina väsyin elämään ja kamalasti ajattelematta kävelin lauttaan ja kiipesin kannelle turistien viereen. Tämä kaupunki ja elämä ärsytti ihan hirveästi ja katsoin merelle ja se sanoi, ettei siellä. Ja kohta mä olin auringon lapsi. Ihan hetken maailma oli niin auki ja kun se kaikki oli niin turhaa ja samalla niin ihanaa.

Kävellä valleilla ja tuijottaa aaltoja, olla näkemättä rantaa, olla harmaa ja valoisa samaan aikaan, hymyillä yksin ja nauraa lokkien kanssa. Sieltä näkee kaupungin niin turvallisen kaukaa, että se on kaunis.

Ei ollut ollenkaan tarpeen käydä taas linnasaaressa. Ja samalla mikään muu ei ollut niin hyvä. Tää on melkein uusi Naantali, vaikka puutalokaupunkia ei korvaa ihan mikä tahansa. Ja vain viisitoista minuuttia merta mun ja auringon välissä. 

Hullun hyvä viikko

On ollut ihan hullun hyvä viikko. Parempia päiviä kuin yksikään koko keväänä.

Se johtuu eniten varmaan siitä, etten ole tehnyt mitään, mihin liittyisi teologia. Ja toiseksi eniten siitä, että aamuisin paistaa aurinko. Ja kolmanneksi eniten siitä, että oon sanonut joo jokaiseen hyvän ideaan, vaikka kello olisi jo yli yhdeksän. 

Päiviä käärinliinanäyttelyssä ja kivikaduilla. Iltoja kauniissa kodeissa, lentoasemalla, lähijunassa vieraan brasilialaisen vieressä, ystävän saunassa ja punatiilitalolla. (Jos Jeesus olis tullut Suomeen, olis varmaan ollut viimeinen saunailta.) Tortilloja, kissankuvia ja the passion of the christ. Voi vitsi, miten ikävä mulla on ollut kotikuntaa ja tiilitaloystäviä. Voi vitsi, miten hyvältä tää nauru tuntuu keuhkoissa parin kuukauden jälkeen.

Maanantaina olin yksin ja leivoin brownieita, että olisi vielä yksi päivä ennen ikäviä yliopistoajatuksia. Hullun hyvää aikaa.

Mä pelkään vaan koko ajan, että milloin tää kaikki pättyy.
Mutta ei ainakaan vielä, ei saa!

maaliskuu onnea täynnä

Rakastan linnasaarta ja aamuja. Siitä huolimatta, että nykyään uskallan poistua peiton alta huomattavan harvoin ihan oikeasti aikaisin, arvostan rauhallista aamukahvia ja kirpakkaa aamuilmaa enemmän kuin synkkää yötaivasta. Linnasaaressa illat ja aamut ovat kyllä molemmat kauniit, ne kannattaa kokea varmaankin vielä vähän useammin.

Rakastan:

valoa valoa valoa

palveluvuoroja, joissa naurattaa
rohkeutta tulkata ylistysbiisejä englanniksi
ja jutella vaikka kenelle
tuttuja kasvoja väkijoukossa, lievää hysteriaa

iltoja onnea täynnä, repeilevää naurua
pannukakkua ja kermavaahtoa
hulluja kertomuksia elämästä, hullun hauskoja suunnitelmia

kirjamaailmaa, johon uskaltaa palata jälleen
chai-teetä, jota vihdoin löytää prismasta

rakastan niin paljon.

Kun taivas maata koskettaa

En tiedä, mikä on haaveen ja tulevaisuuden raja.

Sivistyssanakirja; haave

      epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. esim. Salainen haave. Vuosien takainen haave. Nuoruuden haaveet. Voitonhaave. Haave paremmasta maailmasta. Suuri haaveeni oli päästä merille. Haave toteutuu, särkyy. Asia jäi haaveeksi. Vaipua haaveisiin. Olla, istua haaveissaan.

Enkä tiedä, miten siitä epärealistisuudesta erotaan ja miten maailmasta tulee parempi tai edes mun elämästä jotenkin enemmän mun. On paljon kysymyksiä, joista yhteenkään ei vastata, ellen itse kysy ääneen. Ja se on joskus vaikeaa.

Olen niin irrallani. Pyöräilen tässä uudessa paikassa, jossa pellot ja kerrostalot on molemmat kivoja. Sorsalammen pinnassa loistaa kirkkosalin valot, mä oon ihan hiljaa ja linnut tulee lähelle. Ja silloin mä tiedän tasan, mitä kaipaan. Tuulessa taivas koskettaa mua, mut jos linnut loittonee, samalla mun ajatukset sekoaa enkä osaa määritellä enää yhtään termiä. 

Mutta sunnuntai-iltana yksi ihana vastaakin, että " mut ihanaa, että sulla on tollanen unelma!". Mä nauran ja katson silmiin. Aamen.

Liukuväritaivas ja Jumala-jutut

Oli hyvä viikon loppu ja viikonloppu. 

Yks ilta oltiin linnasaaressa ihmettelemässä Viaporin kuivatelakkaa ja henkäilemässä jokaisen nurkan kohdalla. (suosittelen sellaista retkeä ihan kaikille!) Nauramassa kanivauvalle ja juhannussalolle, joka saattoi kyllä olla masto. Hiljaa tuijottamassa tummanharmaata maameritaivasta ja valoja. Miten maailma on niin kaunis? Miten Jumala on niin läsnä?

Tämä seuranut viikko on heitellyt minua mustilla jutuilla ja suitsuttanut mieltä samealla sankalla sumulla. On ollut vaan mä ja mu aikajumala, joka laskee mun askeleet ja hengästyttää, vaikka kulkisi hissillä. Mutta hei, ehkä tää tästä, tällä viikolla oon kieltäytynyt jo kahdesti, kun joo oli huulilla ja joo olisi miellyttänyt kaikkia varmasti enemmän. 

Maanantaina kriiseilin ja istuin rukouskokouksessa, kun piti varmasti ahtaa teologiaa aivoihin ja hankkia kesätöitä. Tiistaina kriiseilin ja söin suklaata, kun piti varmasti kirjoittaa lehtijuttu ja kirjoittaa essee. Keskiviikkoaamuna kriiseilin ja haaveilin, kun piti pukea päälle päivä ja lähteä leikkimään virallista. Eilen kriiseilin ja tänään.

Mutta joka päivä:

Ohhoh, iloitsen kuitenkin. Sillä mä tiedän, että elämä on ihmeellinen.

Iltaisin googlaan ensi vuodesta upeaa, vaikka tää on vasta unelma. Mua pelottaa, etten hallitse sitä ja se tapahtuu ja mun maailma muuttuu ja muuttaa mua. Mua pelottaa, kun pari sanaa saa mut ihan sekaisin ja entä jos.

Entä jos elämä on ihmeellinen. 

Ah aurinkoo

Tykkään auringosta, koska näen kaiken sen valossa ja se kaikki on kaunista. Bussin ikkunassa on valoa ja sitä on vielä illalla, kun kävelen kotiin päin. Parasta! Valossa diakonian historia ja Lutherin ajatukset liusuvat aivoihin hitaasti, mutta todennäköisesti. Valossa näen tämän kauniimmin ja olen hetken ihan rauhassa.

Kirjoitin heprean tenttiin ulkomuistista Raamattua. Kuinka Jumalan kuvaksi hän heidät loi, hän loi heidät. Ihan itse ja kovin tarkkaan. Mitähän se tarkoittaa?

לַֽיהוָ֔ה  

Olen Herran oma. 

Ilta pimenee ja kasvatan ripari-ikävää. Millä siitä pääsisi, kysyy nimemrkki ripaririippuvainen N:nnen vuoden seurakuntanuori ja yhden kesän teologi. Ilta pimenee ja huolet paisuu, mutta tunnistan sen, että valo valtaa tilaa ja se tekee parasta. 

Syön lähinnä vuohenjuustojuttuja ja suklaata, rikoin tietoisesti paastoa, koska väsyttää. Kaikesta huolimatta asiat ratkeavat ja aurinko tuli sieluun, valo tuli ja täytti ja pimeys ei saa mitään valtaansa. Aamen.