Syksy soittaa mun päässä

Paluu arjen rytmiin riparirakaudesta oli nopea ja äkkinäinen, odotettu ja hauska. Helppoa, kun on jotain, mihin tulla. Jos jonain iltana väsyttää niin, että silmiin sattuu. Ettei näe ommella, kun silmät on niin loppuun saakka katselleet, on paras nukkua ja herätä kahdeksan tunnin jälkeen. Maanantaiaamuna näkee taas.

Opiskeluhuolettomuus on outoa mun aivoille yhä. Pelottavan huoleton, pelottavan varma aloittamaan lukemisen selaillen vain edeltävänä päivänä. Pelottavan lusmu, pelottavan uusi.

Silti epäilemättä aion päästä läpi, valikoin hurjan kivaa kakkosperiodia ja odotan.


Pienryhmä on paras keksintö vähään aikaan. On niin huikeaa, että voin vaan mennä ja tulla osaksi. Vaikka varmasti hiljalleen tämä tästä, mulla on jo nyt sellainen olo, ettei tarvitse enää vaihtaa. Ja mä tajuan sen hitaasti, mutta niin syvälle se tulee.

Ja yhtenä iltana Karkki vaan ilmestyy tänne. Ja vaikka ajattelin nukkua pois silmien särkyä tänä yönä, me juodaan teetä raitamattolattialla ja puhutaan Jumalasta. On huikeaa.


 Nyt juuri
on vain niin hyvä.

Vaikka välillä kirjastossa on hankala löytää paikka tai pysyä hetki paikallaan. Edes muutama sivu, niin silti. Olen syksyihminen ja aamuihminen. Unisportihminen, yhteysihminen ja hiljainen hymyilijä. Mä kuulun jonnekin.

syysripari

Laulattaa. Naurattaa, kun
- pelaan pingistä pakolaislapsen kanssa, eikä kielellä ole väliä, vaan naurulla

- lautetaan liturgiaa karmeimmilla äänillä

Olen punatiilitalolla kotona, olen töissä kotona. On rauhallista kävellä niitä lattioita, vakka tiilet kuluttaa villasukkia. Oon vaan kävellyt siellä monta vuotta, eikä ole enää monta nurkkaa, jota  en tuntisi.

Heitetään ylävitosia ehkä kymmenen päivässä. Aina kun keksitään uutta eli aina. Ja mun Jeesus-oppitunnilla puhun Jeesuksen talosta ja katsellaan kapinallisen profeetan kuvia. Näyttää siltä, että mua kuunnellaan, kun selostan Bet-lehemin merkitystä ja loistan teologiaa ainakin omissa vihreissä silmissäni.

On hauskaa jutella parrakkaan kanssa silloin, kun sen pitäisi tehdä töitä ja mun myös jotain. Tykkään keittää kahvia ja tykkään laittaa astioita, vaikka ne ovat juttuja, jotka aina jää. On ihanaa olla kotona.

Kesken ripariviikon tein ekskursion systemaattiseen tenttiin, jossa kirjoitin minulle niin tutuista armosanoista vierailla sanoilla. Söin tulista unicaferuokaa ja mietin, kuinka mun elämä on niin huikea just nyt. Kuinka parin bussin päässä on aina toinen koti ja toiset. Kuinka voi aina käydä välillä muualla.

Mnf-paniikki on täällä jälleen, eikä siihen ole kuin kolme kertaa seitsemän. Eikä tänä vuonna järkevien vaihtoehtojen määrä todellakaan huimaa. Keksin vieraita seurakuntia, joiden bussiin voisi mahtua, kun julkiset autot ovat olemattomia. Ja panikoin, koska en vaan pysty ottamaan kaikkia ihmisiä mukaan mun kanssa, enkä voi tehdä tätä parhaalla tavalla. Ja silti vain, olen kiitos huulillani.

Unia öisin paremmasta päivästä

Syksyn täydet viikonloput on ehkä alle puolessa, kun jo hengästyttää. Viimeksi ne kolme täyttä ja aikataulutettua oli sittenkin huikeat. Uusi punatiilinen keräsi minut ja kaksikymmentäneljä muuta kuulemaan lähetyksestä. Niin symppis pappi ja niin tuttuja sanoja, hoin viikonlopun jälkeen kysyville kasvoille. Niin hauskaa tuntea olevansa ihan varma siitä, missä on, varmasti kuulua ainakin neljä syysviikonloppua. Olla lähdössä liikkeelle ja paikallaan ja turvassa.

Maanantai-iltana (ja toivottavasti monena tästä eteenpäin) istun vaaleassa huoneessa ja puhun hyvää. Ei tarvitse enää esittäytyä. 

Ja aivot ovat jääneet johonkin reformaation sokkeloihin ja uskonnon funktion ja performanssin nurkille. En osaa selostaa piispan tehtäviä, mutta muuten kirjoitan konseptit täyteen. Menee varmasti hyvin ja mä hymyilen, harvoja kertoja aidosti tuollaisen tarkan kuulustelun jälkeen. Muistelen ytl:n setiä ja harmaita ruutuja, ne tuntuu niin kaukaiselta nyt. Miten sitä, vaikka uhkasin itseäni, etten ikinä unohtaisi?

Mun päivien parhaita hetkiä on kuitenkin katseettomat hymistelynaurut hississä randomtyyppien kanssa, konkreettiset törmäämiset teologitovereihin kiiruhtaessa oman tiedekunnan halki keskellä päivää.

Mukamaalla syksy näyttää paljon oranssimmalle kuin raiteiden varsilla. Jalat rahisee väreissä ja kaipaan aamuja, joina saisi vain kävellä hitaasti. Kiiruhdan painavan laukun kanssa bussiin ja ulos, kiiruhdan jalat painavina oranssissa elämässä ja unohdan usein, kuinka kaunis se on. Kunnes illalla jo mustalla tiellä mä muistan mun huiskuhännän kanssa. Kun se kulkee villapaidassa ja heiluttaa mulle, haukahtaa, että hei juostaan. Ja mä muistan, että mun elämä.

Mulle kuuluu ihan hyvää. Mutta mun kalenteri on tahrainen ja kaipaa lepoa. Ajattelin antaa sille vähän aikaa tän syyslomariparin, näiden tenttien ja konfiksen, syksyryntäilyn jälkeen. Ehkä vähän aikaa metsän ilmaa päivässä, vähän vapaampia sanoja ja lupa hengata pari minuuttia pidempään arkena. 

Ja hän tarttuu kiinni valoon

Löydän itsestäni aika supervahvana sen seitsentoista vuotiaan, punatiilitalolla villasukissa sunnuntaiaamupalalla. Nauramassa oudoille jutuille, melkein kielletyille, melkein hävettäville, vain tässä ja nyt. Rakas kotikotiseurakunta, ikuisesti rakkain ja tuttu. Puhutaan kaksitoista tuntia missiosta, puhutaan hyviä asioita. On punaiset patjat, harmaat kahvikupit ja ruutupaita. Tuttua tuttua juttua.

Toisaalta kotiutan itseäni muualle mahdollisimman lujaa, istutan mun nimeä niiden huulille ja sanon, ettei tässä ole mitään. Samaa perhettä, samoja lauluja, sama taivas ja maa. Mulla on paikka ja mä hymyilen poistuessani. Kuiskaan kiitos pimeään ja valkoisille seinille, kättelen, laulan.

Elämä on yhä yliopistolla, unisportilla ja seurakunnassa. Mun elämä, mun valitsema ja oma. Kiva. 

Ja mä pusken aikaa minun ja maailman väliin, siihen väliin työnnän nämä deadlinet ja kirjat, paksut keltaiset sivut. Mua väsyttää. 

Harhailen kirjaston kuudennessa käyttiksen perässä, mä seison siinä hyllyvälissä puoli tuntia ja mua väsyttää. Kun mä näen sen kirjan, mun ohi työntyy keltatakkinen tyttö, se vie sen kirjan kolme sekuntia sen jälkeen, kun se ilmestyi paikalle. Mulla kestää vartti kävellä kerrokset alas sateeseen, mutta muistan sitten, että tämä on mun elämä, mun valitsema ja kiva. 

Saan heprean pistarista täydet, koska muistan immanuelin. (paremmat pisteet kuin ne hellaripojat, mikä tekee mut vähän liian iloiseksi. mutta kun ne osaa aina, enkä mä yleensä. ja sai ne kuitenkin melkein yhtä hyvin.) Skippaan melkeinvahingossa systiksen ja elän sen aikaa seiskakerroksen sohvalla, karkkia naurattaa koko ajan. 

Ja jos mä en laulaisi, niin kivet huutaisi. Joten mä laulan.