aallot saa taas rauhaa keinuttaa

Joka toinen yö valvon kahteen klusterilla. Maaliskuun illat täyttää tiedekuntayhdistys. Lauletaan virsiä, juodaan viiniä ja syödään pitsaa sohvilla. Järjestän vierailijoita ja varailen kirkkoja. On kiire ja puuskun raivoa, seuraavalla sekunnilla iloitsen eniten. Tätä vuoristorataa on elämä.

Silti kysyn, miksi väsyttää.



Välilehdellä on maailmojen paras oppimispäiväkirja. Se, jossa en kauheasti valehtele, vaan aidosti oivallan ja jään pohtimaan. Sellaista sattuu näköjään, tää tiede voi sittenkin ilahduttaa. Keskiviikkoaamuna kello kymmenen on helppo, helppo herätä ja jaksaa. Society and community cohesion on kalenterin kiinnostavimmat sanat, salaa kaavailen tulevaisuutta niidenkin parissa.

Öisin nään unia kadonneista ystävistä. Sovitaan tapaamisia ja unohdetaan niitä sitten. Arki on sekavaa. Mä olen usein hankala, usein tahallani. Kuitenkin mulle luvataan, että tie on valmis ja selvä, vaikken näkisi.

Ja mä katson lasin läpi, kun sä kävelet mua päin. Kun sä tuut sittenkin ja katsotaan silmiin ja mietin, oisko mahdollista, vaikka pimeässä illassa et enää sanokaan hei. Ja mun ajatukset sekoaa tähän kaikkeen. Inhoan sekvauutta ja hallitsematta jääneitä tunteita.

irtotunteita

mun viikolla on:

- syvää vuodatusta
- käyttiksen speksi
- sitä, kun katsellaan tulppaaneja ja hymyillään
- huulipunaa
- kevätsää, valoa valoa valoa
- kandin kypsäri, tenttikuoret ja kuulakynät
- kirjeet suomen laidoille
- harmaita villapaitoja
- irtonaisia hetkiä kukkalakanoissa
- unicafe-juttuja
- suolavettä ja naurua

Näin kirjoitin kolme ja puoli vuotta sitten:

Meillä oli tänään ensimmäinen tunti uskonnon kertaavaa, ja oi kuinka mukavaa se olikaan. Olin jo unohtanut, kuinka kivoja opettajamme ovat, ja kuinka kivoja tunnitkin voivat olla. Teemme kurssilla ekskursion (!) teologiseen ja uskontotieteelliseen (!!) ja mahdollisesti johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan (!!!). 

Ja tällä viikolla olen tuntenut sitä samaa intoa, jolla joskus hain tänne ja kahlasin läpi räisästä, sitä intoa ja iloa, jolla kävelin abina Fabianinkatua ja odotin, että täällä mä joskus kirjoitan kandin ja myöhemmin gradun. Niin tein ja teen, jotkut ilot pysyy ja toistuu näköjään sittenkin.

Ja mä nykyään ihan mun tavallisessa arjessa järjestän noita ekskursioita (!) uskonnollisiin yhdyskuntiin, enkä enää ikinä muista kirjoittaa kalenteriin innostunutta huutomerkkiä.

Joka aamu uudelleen pitää valita luottaa, valita tää.

When you don't move the mountains I'm needing you to move
When you don't part the waters I wish I could walk through
When you don't give the answers as I cry out to you
I will trust, I will trust, I will trust in you

(Trust in You - Lauren Daigle)

habibi

Maaliskuun alussa pää vilisee hulluja ja nurinkurisia ajatuksia, kuten että on muka ikävä ylppäreitä ja kuka järkkäisi mulle sokkotreffit. On maailman parhaita hetkiä, pudotustuomioita ja katseita menneeseen. Pelkään, että tää nostalgian ja ikävän määrä muuttaa mut suolapatsaaksi. Toisaalta on hulluja haaveita, joista tulisi totta, jos puhuisin ne auki edes kerran.

Pitäisi puhua hopsista, mutta puhumme siitä, miksi en voisi kastaa, miksi ryhtyisin maisterina ja miten pitää luottaa. En kestä enää yhtään lempeää sanaa tähän kevääseen, sillä helmikuusta elokuuhun purskahtelen itkuun ihan kaikesta. Tuntuu, että kristittynä mun pitäisi olla erityisen hyvä antamaan olla ja mennä omalla painollaan, mutta ne juuri on mun heikoimpia puolia ja kehityskohtia. Antaa olla, luottaa asioiden painoon.

Kirjoitan kandia vasta sen viimeisellä viikolla. Sen laskettu aika on perjantai, jonka lähestyessä en ole tehnyt mitään. Mutta lopulta kandista tulee nopea prosessi, viiden päivän intensiivinen lapsi, joka kelpaa vaan, koska sen on pakko. Mun on pakko antaa sen olla. Ja eräänä yönä tallennan kandi_habibi.docin tarkastettavaksi, kirjoitan hyviä avainsanoja ja saan varmistusviestin. Reaktio on hui ja hups, sinne meni. Tuntuu kovin lopulliselta.

Loppukevät on vähän jotenkin hämärä. Haluaisin vaan sanoa ei, mutta en tiedä, mitä vastaanottaisin sen tilalle. En jaksaisi ajatella koko ajan, mutta haluan vastauksia.

arkiajatuksia, paljon

Kirjoitan yhteishaun päivämäärät kalenteriin, pieni harmaa nootti sivun ylälaidassa. Huvikseni, jotta olisi mielessä, jos tarve tulee. Tuskinpa, mutta kuitenkin, ovet auki. En tiedä, mitä tekisin mun elämällä. Tai elämässä, kuulumiset toistaa itseään ja ilkkuu niille varmoille haaveille, joita välissä pyörittelen. Elämä on mittaamatonta.

Saaressa arki on pieni ja hallittava.

Linnasaaren kallioilla on ymmärryksen ylittävä rauha. Aallot on jäässä ja tuuli on niin kova. Oon onnellinen aina viisi minuuttia vuorokaudessa. Sen ajan kun meinaan lentää kalliolta alaa turkoosille jääaallokolle, enkä lennä.

Mietin vegaanimakroonilaatikkoa, kauramaidon filosofiaa, aviomieskriteerejä, sitä että millainen on hyvä vaimo, mikä on pitkä aika, mikä aamu ja paljonko pitää syödä. Mietin, että milloin musta tuli tällainen, tunnistaisiko kuustoistavuotias minä tulevansa.

Saaressa arki on pieni, kaiken ollessa auki ja varaamatta voisin:
lopettaa koulun
laulaa metrossa
tanssia tuomiokirkon portailla
muuttaa norjaan
hankkia koiran
myydä kaiken ja lähteä kauas täältä.

Samalla maailma on niin pieni ja ahdas, hoen mun on pakko. Ja elämä on mittaamatonta.

helmikuuta, random

Väsyttää, aivot keinuu ja keinuu, pilvimassat peittää järjen. Oon koulussa hyvin vähän. Ruotsin tunnilla luetaan markusta ja näytellään jeesusta. Kandi_habibi.doc kaipaa aikaa (aikaa kolme viikkoa), pitäisi olla omatoiminen ja aktiivinen, mutta nukun, juon kahvia ja katselen ulos kaiken ajan.

Lemppariseurakunnassa on rukousviikko, seinät täyttyy unelmista ja toivosta. Sydämeen juurtuu alku eikä sillä ole kiire, kun oon siellä aamukahdeksalta, makaan patjalla ja toivon, että voisin jäädä. Pitää opetella luopumaan taas, miks ihmeessä kerään mun elämän niin täyteen, että kaikki painaa taas liikaa?

Muuten kuuluu ihan hyvää: vuosijuhlahuminaa, messuajatuksia ja sulaa säätä aivoissa. On hauskaa maalata huulet punaisiksi ja pukea satiinia. On hauskaa, että minut kutsutaan paikkoihin. On hauskaa, että naurat. Mun elämän suunnat ja mittakepit on kuitenkin taas kateissa. Esimerkiksi valkoinen kaulus ja sivuainepotentiaalit, kaikkinaiset kokonaisuudet. En tiedä, mitä haluan. Aloin opiskella espanjaa, jotta löytäisin jotain konkretiaa, rakastan kielioppia. Ilmoitin, että aion saarnata. 

On paljon rakastettavaa:
randomhetkiä, kirkkokeskusteluja ilman suunnitelmia

toinen solu ja sydän täynnä.
raitiovaunukohtaamisia ja sitä, että sä katsot silmiin, 

vaikka oon nolo ja itken niin että koko vaunu huomaa.
sä sanot, ettei hätää ja mä haluan luottaa.

onnijuttuja

- raitapaidat
- random saksan kurssi
- yksi nauruisa moi pimeänä iltana
- lukioajan solun uudelleen oleminen
- hillsong på svenska (tää on mun panostustaso tällä hetkellä)

nää tekee mut onnelliseksi just tässä

sumunen snäppistory puhuu mun arjesta, jossa en nuku tarpeeksi, hengaan suhella paljon ja luen tenttiin tosi nopeesti, jos ehdin

vaikka myöhästyin teatterista, jonka takia juoksin kolmeen bussiin hullun lujaa ja yskin yksin hakanimessä. vaikka väsyttää, enkä jaksa iltaisin ihmismassoja. mä päätin, että se on ok.

ruotsiplääni b toimi ja ruotsi on ihana kieli.
mä nauran
ja mä tiedän, oon turvassa

can't wait

Oon miettinyt, että suurin osa mun arjen ongelmista liittyy siihen, että oon tosi kärsimätön.

Koko mun sumuisen tulevaisuuden aiheuttama paniikki pohjautuu siihen, etten jaksa odottaa ja että haluaisin jo tietää. Haluaisin elää tosi vahvasti tulevaisuutta varten ja olla valmis, mennä mahdollisimman nopeasti ja lujaa, mahdollisimman korkealle. Ja vaikka oon oppinut, ettei mun cv oo mun elämän ykköstarkoitus, mä haluaisin, että se olis täydellinen ja että mun tulevaisuus rakentuisi loogisemmin kuin mikään palapeli.

Oon miettinyt myös, että haluisin tulla paremmaksi kuuntelijaksi, oppia luontevammin kantamaan toistenkin taakkoja. Ja nyt oon tullut siihen, että tääkin juttu ehkä osittain liittyy siihen, ettei mulla ole kärsivällisyyttä olla hiljaa, en jaksa odottaa.

Maanantaina mun maailmassa jyrisi, kun en (vieläkään) voittanut ruotsiarvontaa, enkä tiedä, miten saan ne neljä noppaa toista kotimaista tähän kandijuttuun. Mutta sitten ajattelin, että hei, mun maailma ei todellakaan voi olla kiinni tästä, mikään ei riipu siitä, millä päivämäärällä oon teol.kand. paperilla.

Ja toisaalta mulla on ihmeellinen rauha, jollaista en aiemmin oo huomannut. Sellainen tunne, ettei tää kaikki ehkä ookaan kiinni mistään tietystä.

ettei mikään oikeestaan oo niin painavaa

että kannattaisi jäädä tai ottaa mukaan

Mulla on vielä ruotsipläänit b, c ja d, ja vasta jos nekään ei onnistu, mun pitää laksea ensi syksyn koordinaatit uudelleen. Tai siis, ei mulla mitään koordinaatteja ole, vaan avoimia haaveita ja langanpätkiä sydämen sykkyrällä. Ehkä jostain niistä tulee jotain kaunista.