hei, tää on sun koti

Mulla oli viimeinen vihreä viikko, sen aikana monet kastellut kukat, nypityt aurinkoliisat ja kitketyt roskaruohot. Satoi vettä ja oranssi takki vuosi yhä, mutta en välittänyt paljon, koska aikaa oli vähän. Nautin viimeisistä päivistä, joina juteltiin ja suoristettiin ruohon reunoja yhdessä. Ja sitten mä lähdin. Ajoin viimeistä kertaa rautaportista, eikä tullut ikävä.

Oli taiteiden yö ja muuta sellaista. Aikaa, jona katsoa kun Karkki nauraa. Ja muut myös ovat nauraneet mun ympärillä. Myös mukamaalla, koska on siellä paikkansa, vaikkei mitenkään virallinen.

Sunnuntaina olin koko päivän ankkuroituneena suhelle, koska hei, tää on sun koti, vastattiin kun heitin läppää, että jään nukkumaan sinne aamun vieraanvaraisuusvuoron jälkeen. Olin ainoa tiimiläinen ja siivosin koko paikan, tai en, mutta niin paljon kuin ehti. Oli hassua ja hauskaa aikaa, vaikka vastuutyyppi oli keuhkokuumeessa ja yski niillä mustilla sohvilla sillä välin, kun pesin lattiaa. Yritin lukea niillä sohvilla, oppia tän iltaiseen tenttiin, mutta enemmän juttelin jokaiselle ohikulkevalle tyypille ja nauroin. Illalla opin enemmän siitä, millainen Jumala on.

Ja sen jälkeen olen hukannut systemaattisesti kaikkea kesällä oppimaani. Olen tunkenut aivoihin liikaa tietoa liian nopeasti, yrittänyt lukea yli kaksisataa sivua per päivä, jotta ehtisin lukea edes osan. Ja sitten olen ollut aika väsynyt, vaikkei syksy ole edes kunnolla alkanut. Mutta olen yrittänyt muistaa, mikä oli tärkeintä, mitä mun sydämeen on kesän aikana puhuttu.

elokuun sateet

Musta on hullun kivaa, että:

sataa vettä ja sumua
taivas tihkuu maan päälle
on harmaata
vaatteiden väri on ukkospilvi
kohme syö ötököitä öisin
näen iltaisin katuvaloja

eli on hullun kivaa, että vuosi on jo yli keski-iän. Ihana syysaika kuuluttaa mun nimeä ja ajatukset kasautuu valoon niin kuin vain oranssissa. (Vähän myöhään oon myös ihastunut vähän tän kaupungin kesään, haaveillut auringon laskiessa jo tutuilla kaduilla siitä, mikä on oikeastaan jo totta.)

Viisi aamua. Vihreät viikot on ohi kohta, en voi käsittää. Nypin daalian keltaisia terälehtiä ja suunnittelen ensi vuoden kukkia, vaikka aion olla itse jossain muualla. Mutta juuri nyt en jaksa ajatella tulevaa kesää, ne huutavat kuukaudet on kauempana kuin koskaan ja mä saan iloita auringonlaskusta aikaiseen aikaan.

Mä istun iltaisin kirjastossa ja kahvilassa, hukutan mun aivoja sosiaalipsykaan, vaikka ei erityisesti kiinnosta. Ja samalla odotan syksyä, johon kuuluu kirjoja ja kursseja. Mun syysviikonloput on viisi kertaa tyhjemmät kuin vuosi sitten ja tää hämmentää, ärsyttää ja pelottaa. Kuitenkin samalla uskon, että tää on hyvä lähtökohta tässä hetkessä. Että kalenteriin mahtuu kirjoittamaan, se on tavallista.

Viikonloppuna hyvästelin mun kotikodin lopullisen lopullista kertaa. Oli rankkaa sulkea ovi, jota ei koskaan avaa, mutta joka on ainoa ovi, jonka avaimet on omistanut ennen omaa kotia. Punatiilinen lapsuus pakattiin laatikoihin ja keltaiset seinät jäivät tyhjinä taakse. Onneksi mukamaalla on myös se toinen punatiilitalo, joka odottaa, vaikka lähtisin kauas. Sellaisen seurisillan jälkeen puolinukuin tutuimman huoltoaseman nahkasohvalla ja kuuntelin tinder-juttuja toisella puolella aivoja. Sellaisena yönä tajusin, että voin kuulua mihin vaan.

Oon haaveillut seuraavasta askeleesta Jumalan suunnitelmassa, enkä oo ihan varma. Tuntuisi hyvältä sanoa joo niihin kysymyksiin, joita esitettiin kuukausia sitten, mutta tarviin vielä yhden lupauksen, mietin. Ja loppujen lopuksi uskon, että meillä on aikaa. Uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

sommarsaker

Tykkään sikana:
- muistikirjoista
- Oulun murteesta
- keltaisesta kyltistä kaulassa
- Jeesuksesta
- julkisilla matkustamisesta
- syksyplääneistä (kaikilla suunnilla)
- pimenevistä illoista

On ihan sairaan siistiä, että on elokuu! Ja että ihan kohta on syksy. Meillä on niin kivoja fiiliksiä herättävät somesuunnitelmat, mulla on jonkunlaisia ajatuksia talvesta ja kandista, ja mikä huikeinta: viisitoista vihreää viikkoa on kutistunut kahteen!!

Oon viime aikoina kirjoittanut aika vähän tänne ja se on ollut ok. Oon reflektoinut tänä kesänä kaiken, mitä on mahdollista pohtia hiljaisuudessa hautausmaalla, ja sekin on ollut tosi ok, mutta ei kivaa. Oon miettinyt mun unelmia, mun tavoitteita, mun cv:tä, mun elämän prioriteetteja, mun ajattelumalleja ja mua. Vähän kanssa elävää Jumalaa. Ja sekin on ollut erittäin ok, mutta ei kauhean yksinkertaista.

Viime sunnuntaina tiimikaveri lausui, että sometimes God has to put you to places where you have nothing else, jotta hän voi puhua sulle (tää lause tuli oikeestikin just tällaisena kahdella kielellä), ja se tiivisti tän jutun. Sama fiksu sanoi, että mieti et sä oot ollut koko kesän kuoleman laaksossa ja sä oot kävellyt elävänä sen läpi. Se oli sairaan siisti kuva, vaikka ei mun kesä oikeesti niin syvä laakso ole ollut. Mutta kuitenkin, pointti tässä Jumala-jutussa on käynyt sata kertaa syvemmäksi ja rakkaammaksi. On niin huikeaa tajuta, että tää on aina syvempää, rakkautesi on valtavaa.

Ja tällaisen kesän jäkeen syksy on maailman kaunein ajatus.

iltoja

Yksi kiva tyyppi matkusti suomen laakealta laidalta tänne, ja vietettiin hyvä kymmentuntinen. Me syötiin vuohenjuustopitsaa, naurettiin jätskien kanssa, vaellettiin ympäri kaunista kaupunkia ja puhuttiin pokemonista, vaikkei me edes metsästetä niitä. Bongattiin teologeja, jaettiin kappaleita elämästä, istuttiin puistossa burgerien kanssa ja kuunneltiin eläviä balladeja. Me katseltiin kirkkaita viinilaseja ja ihmeteltiin kaikkea, meillä oli huikeimmat syksypläänit ja mä uskon niihin. (Eli käytännössä syötiin koko päivä.)

Torstaina leikittiin lapsia, kun meillä oli hautausmaan retkipäivä. (Ryhmiin jaettiin yks, kaks, kolme ja neljä, ja mun sisäinen ala-astetyttö purskui kauhua täynnä.) Vallisaari oli aika kiva, vaikka odotin jotain tosi mystistä. Kaikki historia ja vanhat talot olisi ollut tosi mielenkiintoisia, mutta se opas kertoi enemmän kaikkia tervaleppäjuttuja. Mutta oli silti kivempaa kuin omassa korttelissa hengailu. 

Tää viikko on ollut täysi ja ihmeellinen ja erilaisia muitakin tyyppejä on eksynyt mun arkeen. Pari huikeaa söi mun kanssa lisää jätskiä torstaina ja yksi leikkasi vesimelonia ja vei mut ja kaksi koiraa suolle ja metsään. Vi pratade svenska fast vi hade glömt allt. Mitä jos arki voikin olla ihmeellistä? Ilo kasvaa, koska enää neljä vihreää viikkoa on edessä, ja se taas virittää toivoa kesän päättymisestä. 

Uutta viinii

Yhtenä perjantaina pakkasin autoon liikaa (ja liian kesäisiä) vaatteita ja ihan sikana ruokajuttuja. Me paettiin Karkin kanssa keski-suomen sateiseen viikonloppuun. 

New wine oli täynnä rakkautta. Täyttä rakkautta huolimatta märästä taivaasta, joka valui meidän päälle ja teltan katon läpi makuupussiin asti. Teltan pystyttäminen kaatosateessa oli hankalaa, märät vaatteet ja vettä kengissä laskivat iltaa meidän päälle painavaksi, sateinen seutu ja harmaat fiilikset. Mutta samalla mun ympärillä oli niin lämmin tunnelma, suuri Jumala, tuttuja kasvoja joka suunnassa ja paljon ylistystä sydämessä. Oli niin helppoa kuulua joukkoon, jossa hymyillään. Vaivatonta kävellä juhlatelttaan, halata nauravia kasvoja ja kohottaa katse ja kädet laulun ylle.

Kietoiuduin äidin punaiseen sadetakkiin ja makuupussiin, kun väsytti ja sydämen valot uhkasivat himmetä. Mutta aina oli Jumala, joka otti syliin ja sanoi, että hei, tää märkä maa ei ole teidän lopullinen kohde eikä olosuhde ole vankila. Jumala joka sanoi, että sä saat levätä. Ja ne sanat jäivät sieluun resonoimaan. 

Lauantaina näin auringon ja sen valo kasvatti mussa kesää. Mun sydän pumppasi happea rytmikkäämmin kuin koko kuussa, se unohti ajoittaisen kesäallergian ja nauroi. Ja täynnä rakkautta, täyttä rakkautta kolme päivää. 

bergochdalbana

Mitäpä mulle, sitä samaa. Tuttua vihreää hautausmaalla, samoja pinkkejä kukkia ja sitruunadaalian nuppuja korttelissa 76. Haravan varresta rakkoisia kämmeniä ja kadonneita kumihanskoja. Aamuseitsemän perjantairikkaruohot itkumuurilla ja vuotava oranssi sadetakki. (vitsit että saa hautausmaankin tuntumaan hyvältä, kun suunnittelee sanansa)

Ja samalla parasta lupausta ja syvintä rauhaa kuukausiin, ehkä vuosiin. Tää on niin hassua, miten paljon sydämessä tapahtuu joka viikko. Rukoilen pysyvää muutosta ja rukoilen sun tahtoa, mä haluan luottaa. Eikä tällä hetkellä muutakaan näy, mutta hiljainen rauha pyyhkii kaikkien omien epätietojen ja tyhjyyksien päältä. (vitsit että luoja on hyvä)

Aamuisin luen Raamattua kello kuusi. Avaan verhot ja siellä on valoa, jossa mä kohta pyöräilen. Musta tuntuu, että mun elämä keskittyy tässä kuussa vaan aikaan ennen seitsemää arkiaamuina. Iltapäivisin mä tunnistan tutun paniikin, kun eksyn opinto-oppaaseen tai raamattukoulujen hipsterinettisivuille. Eksyn mun omiin ajatuksiin ihan liian usein, mutta tänä kesänä muistan, että niin käy ja tää elämä on pitkä projekti. 

midsommar

Mulla oli synttärit ja nyt väitän, että oon tosissaan aikuinen. Kakskymmentäyks ja fiksu, kaunis ja varma. Jättefint men inte på riktigt. Mun valoisa ja varma rukous on kumminkin, että tapahtuispa jotain kivaa, isä sä saat päättää mitä.

Ja mä odotan huikaisevaa syksyä, vaikken tiedäkään vielä tarkemmin, millaista. Ja vaikka tässä hetkessä eläminen on jatkuvasti yhtä sadetta silmissä ja sumua takaraivossa, mä tiedän, että aurinko on jo nousemassa. Sen ensisäteet on jo vallannut niin paljon maata mun sydämessä, että mä muistan tän: valo loistaa, eikä pimeys saa sitä valtaansa. 

Meillä täällä Suomessa pakkaudutaan autoihin ja ajetaan mökille viettämään keskikesän juhlaa. Meidän perheellä ei kuitenkaan ole mökkiä ja suurin osa lapsuuden jälkeisistä taikakesäjuhlista on kulunut osaltani moskeijamaassa, joten olin vähän hämilläni, että missä mun pitäisi niitä kukkaseppeleitä olla solmimassa.

Matkustin siis kotikotiin mukamaalle, kun en muuta fiksua aikuisilla aivoillani keksinyt. Sieltä löytyi Ruusu ja muutama muu, kokon loimussa tulinen taivas ja tanhumusiikit, joita paettiin hyttysmetsään. Valvoin liian myöhään, mutta nauroin ihan tarpeeksi. Unohdin solmia sen kukkaseppeleen, mutta ehkä tää hautausmaan kukkahengailu riittää tän kesän siitepölysadoksi.

Hyvää kesää!

Ps. mulla on selkeesti jonkun sortin yhdyssanaromanssi meneillään.