iltoja

Yksi kiva tyyppi matkusti suomen laakealta laidalta tänne, ja vietettiin hyvä kymmentuntinen. Me syötiin vuohenjuustopitsaa, naurettiin jätskien kanssa, vaellettiin ympäri kaunista kaupunkia ja puhuttiin pokemonista, vaikkei me edes metsästetä niitä. Bongattiin teologeja, jaettiin kappaleita elämästä, istuttiin puistossa burgerien kanssa ja kuunneltiin eläviä balladeja. Me katseltiin kirkkaita viinilaseja ja ihmeteltiin kaikkea, meillä oli huikeimmat syksypläänit ja mä uskon niihin. (Eli käytännössä syötiin koko päivä.)

Torstaina leikittiin lapsia, kun meillä oli hautausmaan retkipäivä. (Ryhmiin jaettiin yks, kaks, kolme ja neljä, ja mun sisäinen ala-astetyttö purskui kauhua täynnä.) Vallisaari oli aika kiva, vaikka odotin jotain tosi mystistä. Kaikki historia ja vanhat talot olisi ollut tosi mielenkiintoisia, mutta se opas kertoi enemmän kaikkia tervaleppäjuttuja. Mutta oli silti kivempaa kuin omassa korttelissa hengailu. 

Tää viikko on ollut täysi ja ihmeellinen ja erilaisia muitakin tyyppejä on eksynyt mun arkeen. Pari huikeaa söi mun kanssa lisää jätskiä torstaina ja yksi leikkasi vesimelonia ja vei mut ja kaksi koiraa suolle ja metsään. Vi pratade svenska fast vi hade glömt allt. Mitä jos arki voikin olla ihmeellistä? Ilo kasvaa, koska enää neljä vihreää viikkoa on edessä, ja se taas virittää toivoa kesän päättymisestä. 

Uutta viinii

Yhtenä perjantaina pakkasin autoon liikaa (ja liian kesäisiä) vaatteita ja ihan sikana ruokajuttuja. Me paettiin Karkin kanssa keski-suomen sateiseen viikonloppuun. 

New wine oli täynnä rakkautta. Täyttä rakkautta huolimatta märästä taivaasta, joka valui meidän päälle ja teltan katon läpi makuupussiin asti. Teltan pystyttäminen kaatosateessa oli hankalaa, märät vaatteet ja vettä kengissä laskivat iltaa meidän päälle painavaksi, sateinen seutu ja harmaat fiilikset. Mutta samalla mun ympärillä oli niin lämmin tunnelma, suuri Jumala, tuttuja kasvoja joka suunnassa ja paljon ylistystä sydämessä. Oli niin helppoa kuulua joukkoon, jossa hymyillään. Vaivatonta kävellä juhlatelttaan, halata nauravia kasvoja ja kohottaa katse ja kädet laulun ylle.

Kietoiuduin äidin punaiseen sadetakkiin ja makuupussiin, kun väsytti ja sydämen valot uhkasivat himmetä. Mutta aina oli Jumala, joka otti syliin ja sanoi, että hei, tää märkä maa ei ole teidän lopullinen kohde eikä olosuhde ole vankila. Jumala joka sanoi, että sä saat levätä. Ja ne sanat jäivät sieluun resonoimaan. 

Lauantaina näin auringon ja sen valo kasvatti mussa kesää. Mun sydän pumppasi happea rytmikkäämmin kuin koko kuussa, se unohti ajoittaisen kesäallergian ja nauroi. Ja täynnä rakkautta, täyttä rakkautta kolme päivää. 

bergochdalbana

Mitäpä mulle, sitä samaa. Tuttua vihreää hautausmaalla, samoja pinkkejä kukkia ja sitruunadaalian nuppuja korttelissa 76. Haravan varresta rakkoisia kämmeniä ja kadonneita kumihanskoja. Aamuseitsemän perjantairikkaruohot itkumuurilla ja vuotava oranssi sadetakki. (vitsit että saa hautausmaankin tuntumaan hyvältä, kun suunnittelee sanansa)

Ja samalla parasta lupausta ja syvintä rauhaa kuukausiin, ehkä vuosiin. Tää on niin hassua, miten paljon sydämessä tapahtuu joka viikko. Rukoilen pysyvää muutosta ja rukoilen sun tahtoa, mä haluan luottaa. Eikä tällä hetkellä muutakaan näy, mutta hiljainen rauha pyyhkii kaikkien omien epätietojen ja tyhjyyksien päältä. (vitsit että luoja on hyvä)

Aamuisin luen Raamattua kello kuusi. Avaan verhot ja siellä on valoa, jossa mä kohta pyöräilen. Musta tuntuu, että mun elämä keskittyy tässä kuussa vaan aikaan ennen seitsemää arkiaamuina. Iltapäivisin mä tunnistan tutun paniikin, kun eksyn opinto-oppaaseen tai raamattukoulujen hipsterinettisivuille. Eksyn mun omiin ajatuksiin ihan liian usein, mutta tänä kesänä muistan, että niin käy ja tää elämä on pitkä projekti. 

midsommar

Mulla oli synttärit ja nyt väitän, että oon tosissaan aikuinen. Kakskymmentäyks ja fiksu, kaunis ja varma. Jättefint men inte på riktigt. Mun valoisa ja varma rukous on kumminkin, että tapahtuispa jotain kivaa, isä sä saat päättää mitä.

Ja mä odotan huikaisevaa syksyä, vaikken tiedäkään vielä tarkemmin, millaista. Ja vaikka tässä hetkessä eläminen on jatkuvasti yhtä sadetta silmissä ja sumua takaraivossa, mä tiedän, että aurinko on jo nousemassa. Sen ensisäteet on jo vallannut niin paljon maata mun sydämessä, että mä muistan tän: valo loistaa, eikä pimeys saa sitä valtaansa. 

Meillä täällä Suomessa pakkaudutaan autoihin ja ajetaan mökille viettämään keskikesän juhlaa. Meidän perheellä ei kuitenkaan ole mökkiä ja suurin osa lapsuuden jälkeisistä taikakesäjuhlista on kulunut osaltani moskeijamaassa, joten olin vähän hämilläni, että missä mun pitäisi niitä kukkaseppeleitä olla solmimassa.

Matkustin siis kotikotiin mukamaalle, kun en muuta fiksua aikuisilla aivoillani keksinyt. Sieltä löytyi Ruusu ja muutama muu, kokon loimussa tulinen taivas ja tanhumusiikit, joita paettiin hyttysmetsään. Valvoin liian myöhään, mutta nauroin ihan tarpeeksi. Unohdin solmia sen kukkaseppeleen, mutta ehkä tää hautausmaan kukkahengailu riittää tän kesän siitepölysadoksi.

Hyvää kesää!

Ps. mulla on selkeesti jonkun sortin yhdyssanaromanssi meneillään.

Ja siks mä laulan

Valoisaa.


On ollut kivaa, kun on saanut muistaa, miten lukee sanaa ja miten siitä saa joka aamuun uuden armon. On ollut kivaa, kun on saanut muistaa, ettei keskeneräisyys haittaa luojaa, vaan juuri niinä hetkinä on aikaa tulla kokonaan hyvän Jumalan eteen.

Oon lähtenyt kauppaan lauantaiaamuna kello 7.05, jotta ehtisin ennen vannoutuneita vegaaneja nyhtökaurahyllylle. Oon motivoinut itseäni nukkumaan ja heräämään suklaa-kauramaidolla ja yrittänyt valostuttaa aamuja kaikella mahdollisella. Loppujen lopuksi puutarha-ajat ei muutu mihinkään, kukkien värit ei hallan alla kirkastu, eikä ruoho lakkaa kasvamasta, vaikka leikkaan ja siimaan joka viikko. Mutta oon edes yrittänyt ylistää ja tykännyt parista riparikuvastakin kaiken tylsyyden keskellä. (vastoin kaikkea harmitusta)

Oikeesti ei oo mitään hätää. Oikeesti oon aika paljon onnelllisempi kun vuosiin. Oikeesti on aika helppoa. Oikeesti ois tilaa useammalle hymylle päivässä.

So let go my soul

and trust in Him.

It is well.

Mutta joka aamu aurinko nousee ennen mua ja 5.36 mä mietin, että mitä ihmettä mä täällä teen.

Happy days lemon

Oon

istuttanut onnellisten päivien sitruunojen väristä daaliaa
juhlinut meidän herraa
juhlinut mun veljeä, joka on muka-aikuinen nyt
nauranut pengerkujalla keltaisten talojen välissä
lausunut ääneen ajatuksia, joita ei kuulunut
katsonut silmiin
ja toisiin

Mulle on suositeltu hihhulielämää ja voi kun voisin vaan luottaa täysillä ja päästää irti omista ajatuksista. Kun mä tiedän, kelle mä kuulun, mä tiedän, kenen kanssa on onnellista ja mä tiedän, kuka loi valon. Hyvänen aika, miksi on niin vaikeaa täysillä juosta syliin?

Linnasaaren rantakallioilla me rukoiltiin ja oli niin ihmeellisen helppoa. Oi jospa voisin olla luonteeltani aina taivaan lintu.

aurinkoliisapäivät

Mä herään 5.45 ja tukehdun keltaiseen pölyyn jo pyöräillessäni 6.48 sisään hautausmaan rautaporteista. 7.06 kuljetan haravaa tai ruohonleikkuria ja tukehdun valoon. 15.30 leimaan itseni ulos ja pää painaa, kädet nukkuvat ja varpaat kiemurtelee kengissä. Mikään osa minusta ei ole luotu puutarhuriksi, mutta kerään motivaatiota lounaasta ja valosta, joka aamuisin satuttaa silmiä.

Mä en ole yksin.

Kolme viikkoa, kaksitoista viikkoa jäljellä. Vuosi sitten mä olin riparilla, joka on muistoissa kultainen, vaikka puuvärit lensivät. Joka toinen päivä mietin, miksi ja joka toinen alistun tähän aurinkoon. Tänä kesänä työ ei ole syy olla onnellinen, mutta onneksi on paljon muuta. 

Rakastan koiranputkia ja suunnitelmia, rakastan peltoja ja busseja, rakastan. 

Ja vaikka en oikein tiedä, mitä teen elokuussa, vaikka tekisi mieli lähteä botswanaan tai ostaa lentolippu tai hypätä junaan. Vaikka tekisi mieli rakastaa lujemmin ja lähteä pois ja muuttaa suunnitelmia. Mä olen yhä paikallani, vaikka ei se välttämättä ole mun paikka. 

Ja niin, Jumala on niin hyvä. Ja parhaat jutut tapahtuu silloin, kun mä en edes muista yrittää.