vad som helst

Lopulta kyse on siitä, uskallanko tavoitella niitä juttuja, mitä oikeasti tahdon ja haluta jotain mikä olisi superkivaa. Uskallanko uskoa unelmiin vai tyydynkö johonkin tavanomaiseen, mikä voisi olla ihan ok ja missä voisin ehkä helpommin päästä pitkälle? Eikä tavanomainen ole välttämättä heikompi juttu, mutta se ei ole mun unelma mun elämästä.

Mä haluaisin kirjoittaa, puhua Jumalasta ja olla isosti vastuussa. Järjestää, tehdä mediajuttuja ja olla merkityksellinen. Ja mä haluaisin uskoa, että tää kaikki on mahdollista että mulle on oikea täydellinen paikka ja että se aukeaa kun on oikea aika. Ja samalla haluaisin tietää jo varmasti.

Ja tällä viikolla mä luotan. Mun ympärillä tapahtuu hullun siistejä juttuja, tuntuu että Jumala on niin lähellä, niin iso ja aito ja yliluonnollinen. Jokaiseen kysymykseen vastataan ja aina kun olen eksymässä kuulen takaani ohjeen. Kaikki on hyvin ja olisi maailman typerintä tajuta kuolinvuoteella, että unelmat eivät olleet totta vain koska jätin ne itse.

en tiedä kuinka

Mun päivät on vuoroin pilvissä ja sitten niin lähellä maan tomua. En tiedä, kuinka kertoisin näistä väreistä, miten puhuisin suoriksi nämä mäet ja laaksot.

Sunnuntaina on hyvä olla. On oma paikka ja keltaiset kyltit, kiva nähdä ja tanssin salaa hämärässä salissa. Sitten olen osin turta, pää painaa ja ajatukset paikallaan. Tiistaina juttelen onnellisia sanoja, sydän hyppii puhelimen värähtäessä, katson sun nauravia kasvoja. Seuraavana odotan paikallani, alistun ajan hermon alle ja torstaina, hymyilen taas.

Eräänä päivänä ajatukset mykertyy kasaan ja pakenen linnasaareen. Siellä kaikki on vaan niin hyvin. Täällä on hyytävän kylmä. Oon päättänyt ymmärtää, että kaikki muuttuu kaikki kasvaa ja kutistuu toisaalta, Ja se on ihan normaalia, Ja lopulta, vaikka on hurjaa ja pelottavaa, on äärimmäisen lohdullista tietää, että kaikki on jatkuvasti kesken.

Mun arki on paljon kahviloissa, puhutaan syviä hyviä ja aitoja sanoja, naurattaa. Mä rakastan niin monia ihmisiä mun ympärillä aivan täysillä ja haluaisin oppia sanomaan niin. Mä haluaisin juoda vielä enemmän teetä jokaisen kanssa, katsoa silmiin useammin ja oppia ihan todella olemaan siinä.

On helpottavaa todeta, että aika harva paperi johtaa professioon tällä vuosisadalla. Helpottavaa puhua omasta visiosta, sanoittaa unelmat oikeiksi substantiiveiksi ja puhua auki ajatukset. Lopulta te sanotte, että kyllä sä varmaan saat tehdä juuri sitä, mitä rakastat.

Ja mä rakastan.

sunnuntai

Lauantai 1.10.

Parasta just nyt:

- kirje eteisen matolla

- whatsapp

- chai-tee

- yksi helppo kahvihetki

Ja sitten:
tuli se sunnuntai, kun valkoinen huone pysähtyi, hengitys taukosi ja maailma tulvi suolavettä. Oli kaunis kuulas ja lempeänvärinen syyspäivä, oransseja lehtiä ja heitettiin läppää vielä ulko-ovella. 

Lauantai 8.10.

Tää viikko on ollut samalla niin syvän iloinen ja täynnä sumua. Olen iloinnut siitä, että mun kotona rukoillaan, jaetaan elämää ja aitoutta. Ja siitä, että mun kanssa käydään kahvilla, mun päälle lasketaan käsi varmasti ja puhutaan vakaita sanoja. Että whatsapp-ketjut täyttyvät sydämistä. Olen iloinnut siitä, että on tyyppejä, joille kirjoittaa kirjeitä tai puhua ylipitkiä ääniviestejä. Siitä, että joku muu lupaa hoitaa asioita, kun uskallan kysyä.

Samalla mä en tajua kaikkea ja mun ainoa kysymys on, että mitä tapahtuu? 

maratooni

Nää päivät on täysiä, ja salaa rakastan sitä. Toisaalta kalenteri kirkuu pinkkiä huomioväriä ja tunnit juoksee pakoon. Toisaalta mä olen onnellisimmillani silloin, kun saan juosta, kun minuutitkin on merkittyjä ja aika mun porkkana. Mutta toisaalta koitan muistaa, että mun sydämessä on isompikin kaipuu ja oikeastaan, mua ei luotu siksi, että tekisin määrällisesti liikaa vaan että rakastaisin jatkuvasti enemmän.

Tämä syksy on aivan tavallista mun elämässä ja silti niin uutta ja ihmeellistä, hauskaa, hullua ja hurjaa. Lupaan tehdä juttuja, joista nautin, enkä pelkästään niitä, joista en osannut ajoissa kieltäytyä. Lupaan nauttia välillä, lupaan nauraa ja iloita, ottaa aikaa sille. Tottua siihen, että kalenteri ei ole kirous vaan mä nyt vaan nautin tällaisesta. Lakata pyytämästä anteeksi, ettei mun sydän ole ihan niin spontaani kuin sun.

A2 tuntuu ihan ookoolta aina välillä, mutta muuten en muista miettiä koulua kovin paljon. On fuksiaismessua, valamoa, mormoneja, asunnottomuutta, sosiaalipsykaa ja kaikkea englanniksi. Liikaa ja liian paljon, mutta mä tykkään ja mä valitsin.

Ja silti, näihin päiviin mahtuu aikaa, jota en todellakaan laita ylös. Aikaa, jona syödään unkarilaista ruokaa markkinakojussa. Aikaa, jona istutaan alas ja jutellaan. Hyvää aikaa. Oon kirjoittanut pitkästä aikaa, leiponut pellillisen brownieita kissan ja karkin kanssa.

Ja tässä elämässä on jälleen jotain uutta, ja mua jännittää. Mutta tää on se sydämen salaisuus, jota oikeesti haluan. Vaikka myös hullu ja hurja, saa mun sielun hyppimään.

Pitkästä aikaa mulla on ikävä. Kaipaan huiskuhäntää. 

niin korkealla

Miten onnellista voi olla juosta valomiekan kanssa metsässä etsimässä paperiin käärittyjä lahjapakettaja, ratkoa salakieltä ja arvoituksia. Miten kivaa oli maata yksin laiturilla keskellä yötä, taivas mun päällä, nauraa yhdessä laiturilla kolmelta yöllä, nauraa.

Leiriviikonloppu tutun leirijärven rannalla, tuttujen silmien kanssa, tutussa äänimaailmassa. Perjantaina pakkasin, istuin bussissa mukamaalle, hyppäsin veljen autoon, joka liikkui kevyesti ehkä tutuimman maaseutureitin. Sen päässä on järvi, muutama parakki ja mölkkysotariitaiset ystävätrakkaat.

Kolmessa päivässä oli kaikkea ihanan tavallista leirijuttua, paljon puhetta hyvästä, naurua ja ne valomiekat. Oli kivaa saarnata pitkästä aikaa, oli kivaa tehdä hulluja juttuja. Kun makasin laiturilla tähtien alla, mietin että tässä on hyvä. Nyt on hyvä.

kuin meri on vettä tulvillaan

Oon

käynyt kahvilla enemmän kuin koskaan
jättänyt vastaamatta puhelimeen joka päivä
asunut kukkalakanoissa luvattoman pitkään
sotkenut kaikki kalenterijutut pahemmin kuin ikinä
yskinyt ja juonut litroittain teetä
rakastanut syksyä
ollut innoissani kokouksesta
innoissani luennosta
innoissani arjesta

miettinyt, että
pitäiskö musta sittenkin tulla pappi.

Oon ihan superkateellinen mun A1-kavereille, jotka käy koulussa harjoittelemassa siunauskäsiä ja muita tuttuja juttuja. Ja samalla tiedän, että mun päätös on mun ja mä päätin itse.

Niin kuin meri on vettä tulvillaan, mä rakastan. On syksy ja mä tykkään siitä. Ensimmäisenä koulupäivänä olen vanhoista jutuista enemmän innoissaan kuin seitsemänveenä niihin tutustuessa. Mutta tämä syksy on osannut myös yllättää, se voisi vyöryä päälle vähän vähemmän. Yhtäkkiä huomaan, että kalenteri onkin päällystetty mustalla jäällä, valkoinen valehtelee olevansa tyhjää ja palaan kaikkeen siihenkin, mistä luulin jo oppineeni irti.

Mutta mä rakastan silti.

kuunnelkaa merta

Mä olen yrittänyt karata tältä todellisuudelta. Monta kertaa huomannut istuvani lautassa ja hyräileväni salaa. Linnasaari on mun maailman kakkoslempipaikka, jonne hsl kuljettaa mut ilmaiseksi ja vain tunnin neljänneksessä olen vapaa. 

Viime viikko oli ihan kiva: tentti oli hankala ja toivon ykköstä, fuksit valtasi kirjaston ja kaupungin kadut. Fuksit lauloi mulle viinasta, darwinista ja politiikasta, mä nauroin ja olin muka tosi fiksu kohta jo kandi. Niinpä varmaan, naurattaa. 

Musta tuntuu, että oon taas kipeä ja kurkkuun sattuu eikä ääni oikein ole normaali. Mutta siitä huolimatta istun siellä melkein aaltojen kasteltavissa, kaatosateessa ja merituulessa ilman lapasia. Yksi rakas tyyppi palasi pohjanmaalta kaupunkiin, me juotiin teetä, syötiin falafeleja ja kuunneltiin yhdeltä yöllä filosofiaa. Ja on ollut hirveän hauskaa. Huomenna on oikea arki ja syksy on mun lempijuttujen listalla aika kärjessä. It is well.