valo voittaa

Oli maata näkyvissä, taas tänäkin vuonna, vaikka taistelin vastaan lippujen ostamista. Hyvät tunnit Gatorade centerillä, sinisten valojen loisteessa. Kannatti, sillä oli kiva istua turvassa tutussa takakaarteessa, jossa aina ennenkin. Törmätä kesään ja kuninkaallisiin nuoriin ihmisvilskeessä, bongailla tuttuja teologeja.

Seuraavaksi maanantaiksi olin kutsunut neljä vastavihittyä pappia istumaan paneeliin, jossa kyselin niiltä kaulusjuttuja. Ne ajatukset ja kokemukset iski syvään ja tuntui toiset jo tosi tutuilta ja toiset tulevalta. Vielä joskus mäkin. Puhuttiin hierarkiasta, hengellisyydestä, unelmista, niiden tavoittelusta, sukulaisista, maalaisseurakunnista, verkostoista ja muista. Vielä joskus.

Sinä iltana satoi lunta niinkuin talvisin ja puhelin tippu jäätikölle ja hajos vielä enemmän, rakastan silti marraskuuta.

marraskuu

Juhlitaan marttia ja aina on messu. Ihmettelen ilmastokokousta, öisin pohdin nimiäisten ja kastejuhlan eroa siirtymäriitteinä ja sitä, mitä kirkkohääkulttuurille tapahtuu. On siistiä, että kysytään paikkoihin tekemään ja olemaan. Kaikki mukaan tunkeminen tuottaa sittenkin jotain ja menneet vuodet palkitaan.

Keskiviikkoisin vauvat näyttää mulle kieltä ja kolmivuotiaat rakentaa duplo-maatiloja. Ne nauraa ja itkee ja halaa lähtiessään, suloiset. On ikävä kesää ja nuoria, on ikävä kesää. Ja seuraavaa ajatellessa väreet juoksee rankaa pitkin, kun tajuaa, mitä kaikkea hullun hauskaa vielä sitä ennenkin taitaa tapahtua.

Vuosi sitten perustelin sekavaa (ja jo silloin epävarmaa, inhottavaa, ärsyttävää) aakaksvalintaani omalle päälle sillä, ettei pidä tyytyä vähään eikä alistua tekemään kaikkea helpoimman kautta. Ettei tuttua ja turvallisen tuntuista kannata valita vain siksi, että se olisi eniten mahdollinen. Vaan että pitää uskaltaa ja olla rohkea (vahva ja itsenäinen varmaan myös). Tänään noi ajatukset lähinnä kuulostaa huonoilta vakuutteluilta huonon valinnan hyväksymiseksi.

Koska pappeus on jännintä ikinä, eikä todellakaan mitään tyytymistä johonkin pieneen vaan hullun siisti unelma. (Eikä papeillekaan oo töitä eli ei huolta mistään liian helposta.) Elämä on hullua ja siistiä ja yhtäkaikkista ikävän ja ilon sekavaa sotkua, hauskaa.

arkikatkelmia

Koodisanoja: kiire, kalenteri, kahvi.

Mulla on puhelimen muistiossa suurtalouskeittiön kahvinkeitto-ohjeet: vesihana, töpseli, vihreä nappi, neljä vajaata mittaa, viistoista litraa. On vastuuviikkoa, torstaita mustissa, kahvia ja leikkiviä lapsia. Automatto, värikynät ja keittoiltoja kirkolla. Virsiä ja viiniä, messupalavereita ja sähköposteja.

Mutta myös vapaata on: Saamelaisveri, Tallinna-päivä ja kirjamessut. Ja noppia tippuu näköjään puolivahingossakin weboodiin, viimeksi eskarissa oon varmaan näin vähän tehnyt oppimisen suhteen.

Arjen keskellä iloitsen kestokahvimukista. Luovutin sen suhteen, etten enää ostaisi kallista ja pahaa kahvia ennen luentoa, ja ajattelin, etten ainakaan tuhoa maailmaa siinä samalla niin paljon.

Pitäis hankkia töitä tuleviksi kesäkuukausiksi. KirkkoHR on mielessä iltaisin, ne lomakkeen valmiiksitäytetyt sarakkeet, joissa oon loistava ja tunnollinen. Ne syvät hyvät toiveet ja oikeet unelmat niiden sarakkeiden alla. Haaveissa valkoinen kaulus jossain kaukana.

Mielessä on iloinen ensi kevät: kuusi harkkaviikkoa tunnin ja kahden minuutin päässä pikkukaupungissa. Sekä ajatus siitä, mitä violettia haluan olla luomassa myös kevätkuukausina.

Keskiviikkona ostettiin liput lomalle. Sitä mä odotan kaikkein eniten.