kesäkuu

Hennalassa nauretaan. Sataa ja mä rakastan sitä sumuharmautta, joka filtteröi märkää taivasta. Vr:n penkit on kirkkaat ja pehmeet, snäppään pois paniikkia.


Mun yksiössä soi kesärenkaat, mä laulan veisuja ja virsiä ja toivon parasta naapureille. Päätä sekoittaa työajattomuus ja se, että vapainakin tunteina tuijotan samaa ruutua, kun taltioin fiiliksiä tai vaan koitan hukuttaa omia ajatuksia.

On ripari-ikävä, kun katselen yösnäppejä tutun leirijärven rannalta. Onneks omiin leiriviikkoihin ei oo enää kuukauttakaan. Kesä on tällaista, että kaikki on jotenkin levällään Suomen laidoilla, on tylsää ja kuuma ja sitten kiire ja sataa, sekavaa.

ja meidät suuret pienet

Vihreitä kangaspenkkejä, kilometrejä lähijunassa. Maailman parasta työtä, elämäni unelmahetkiä, parempia juttuja, mitä oon voinut kuvitella. Rakastan tätä kesää jo nyt, vaikka työpäiviä on takana alle kymmenen. Hätistelen aivoissa hiipivää pelkoa, ajatusta siitä, etten riitä, etten ois paikallani. Mut on joka tapauksessa valittu ja haluun antaa kaikkeni.

Oli pikkuveljen lakkijuhlat, suklaakakkua, sukulaissetiä ja hämmentäviä hetkiä. Ärsyttää, jos mun unelmiin suhtaudutaan tylsästi tai nauraen, vaikka siihen pitäis varmaan tottua. Oli hassua käydä lukiolla, hymyillä parrakkaalle uskonnonopettajalle ja kertoa kuulumisia toiselle. Harmitti, etten ehtinyt jutella, mutta silti tuli ikävä. Ja ei enää ikinä päädy siihen tiilitaloon uudelleen.

Oon päättänyt, että saan alkaa taas puhua valkoisesta kauluksesta suunnitelmana, jos kuitenkin lisään väliin vielä hennon ehkän. Ja oon todennut, että tää koko kriisi ehkä olikin, ainakin osittain, vaan osa jotain aivojen suojamekanismia. Oli helpompaa olla epävarma kaikesta, pää kysymyksiä täynnä, kuin elää sen tiedon kanssa, etten välttämättä saakaan sitä, mitä haluan. Mutristan huulia, taas, aina.