maratooni

Nää päivät on täysiä, ja salaa rakastan sitä. Toisaalta kalenteri kirkuu pinkkiä huomioväriä ja tunnit juoksee pakoon. Toisaalta mä olen onnellisimmillani silloin, kun saan juosta, kun minuutitkin on merkittyjä ja aika mun porkkana. Mutta toisaalta koitan muistaa, että mun sydämessä on isompikin kaipuu ja oikeastaan, mua ei luotu siksi, että tekisin määrällisesti liikaa vaan että rakastaisin jatkuvasti enemmän.

Tämä syksy on aivan tavallista mun elämässä ja silti niin uutta ja ihmeellistä, hauskaa, hullua ja hurjaa. Lupaan tehdä juttuja, joista nautin, enkä pelkästään niitä, joista en osannut ajoissa kieltäytyä. Lupaan nauttia välillä, lupaan nauraa ja iloita, ottaa aikaa sille. Tottua siihen, että kalenteri ei ole kirous vaan mä nyt vaan nautin tällaisesta. Lakata pyytämästä anteeksi, ettei mun sydän ole ihan niin spontaani kuin sun.

A2 tuntuu ihan ookoolta aina välillä, mutta muuten en muista miettiä koulua kovin paljon. On fuksiaismessua, valamoa, mormoneja, asunnottomuutta, sosiaalipsykaa ja kaikkea englanniksi. Liikaa ja liian paljon, mutta mä tykkään ja mä valitsin.

Ja silti, näihin päiviin mahtuu aikaa, jota en todellakaan laita ylös. Aikaa, jona syödään unkarilaista ruokaa markkinakojussa. Aikaa, jona istutaan alas ja jutellaan. Hyvää aikaa. Oon kirjoittanut pitkästä aikaa, leiponut pellillisen brownieita kissan ja karkin kanssa.

Ja tässä elämässä on jälleen jotain uutta, ja mua jännittää. Mutta tää on se sydämen salaisuus, jota oikeesti haluan. Vaikka myös hullu ja hurja, saa mun sielun hyppimään.

Pitkästä aikaa mulla on ikävä. Kaipaan huiskuhäntää. 

niin korkealla

Miten onnellista voi olla juosta valomiekan kanssa metsässä etsimässä paperiin käärittyjä lahjapakettaja, ratkoa salakieltä ja arvoituksia. Miten kivaa oli maata yksin laiturilla keskellä yötä, taivas mun päällä, nauraa yhdessä laiturilla kolmelta yöllä, nauraa.

Leiriviikonloppu tutun leirijärven rannalla, tuttujen silmien kanssa, tutussa äänimaailmassa. Perjantaina pakkasin, istuin bussissa mukamaalle, hyppäsin veljen autoon, joka liikkui kevyesti ehkä tutuimman maaseutureitin. Sen päässä on järvi, muutama parakki ja mölkkysotariitaiset ystävätrakkaat.

Kolmessa päivässä oli kaikkea ihanan tavallista leirijuttua, paljon puhetta hyvästä, naurua ja ne valomiekat. Oli kivaa saarnata pitkästä aikaa, oli kivaa tehdä hulluja juttuja. Kun makasin laiturilla tähtien alla, mietin että tässä on hyvä. Nyt on hyvä.

kuin meri on vettä tulvillaan

Oon

käynyt kahvilla enemmän kuin koskaan
jättänyt vastaamatta puhelimeen joka päivä
asunut kukkalakanoissa luvattoman pitkään
sotkenut kaikki kalenterijutut pahemmin kuin ikinä
yskinyt ja juonut litroittain teetä
rakastanut syksyä
ollut innoissani kokouksesta
innoissani luennosta
innoissani arjesta

miettinyt, että
pitäiskö musta sittenkin tulla pappi.

Oon ihan superkateellinen mun A1-kavereille, jotka käy koulussa harjoittelemassa siunauskäsiä ja muita tuttuja juttuja. Ja samalla tiedän, että mun päätös on mun ja mä päätin itse.

Niin kuin meri on vettä tulvillaan, mä rakastan. On syksy ja mä tykkään siitä. Ensimmäisenä koulupäivänä olen vanhoista jutuista enemmän innoissaan kuin seitsemänveenä niihin tutustuessa. Mutta tämä syksy on osannut myös yllättää, se voisi vyöryä päälle vähän vähemmän. Yhtäkkiä huomaan, että kalenteri onkin päällystetty mustalla jäällä, valkoinen valehtelee olevansa tyhjää ja palaan kaikkeen siihenkin, mistä luulin jo oppineeni irti.

Mutta mä rakastan silti.

kuunnelkaa merta

Mä olen yrittänyt karata tältä todellisuudelta. Monta kertaa huomannut istuvani lautassa ja hyräileväni salaa. Linnasaari on mun maailman kakkoslempipaikka, jonne hsl kuljettaa mut ilmaiseksi ja vain tunnin neljänneksessä olen vapaa. 

Viime viikko oli ihan kiva: tentti oli hankala ja toivon ykköstä, fuksit valtasi kirjaston ja kaupungin kadut. Fuksit lauloi mulle viinasta, darwinista ja politiikasta, mä nauroin ja olin muka tosi fiksu kohta jo kandi. Niinpä varmaan, naurattaa. 

Musta tuntuu, että oon taas kipeä ja kurkkuun sattuu eikä ääni oikein ole normaali. Mutta siitä huolimatta istun siellä melkein aaltojen kasteltavissa, kaatosateessa ja merituulessa ilman lapasia. Yksi rakas tyyppi palasi pohjanmaalta kaupunkiin, me juotiin teetä, syötiin falafeleja ja kuunneltiin yhdeltä yöllä filosofiaa. Ja on ollut hirveän hauskaa. Huomenna on oikea arki ja syksy on mun lempijuttujen listalla aika kärjessä. It is well.

hei, tää on sun koti

Mulla oli viimeinen vihreä viikko, sen aikana monet kastellut kukat, nypityt aurinkoliisat ja kitketyt roskaruohot. Satoi vettä ja oranssi takki vuosi yhä, mutta en välittänyt paljon, koska aikaa oli vähän. Nautin viimeisistä päivistä, joina juteltiin ja suoristettiin ruohon reunoja yhdessä. Ja sitten mä lähdin. Ajoin viimeistä kertaa rautaportista, eikä tullut ikävä.

Oli taiteiden yö ja muuta sellaista. Aikaa, jona katsoa kun Karkki nauraa. Ja muut myös ovat nauraneet mun ympärillä. Myös mukamaalla, koska on siellä paikkansa, vaikkei mitenkään virallinen.

Sunnuntaina olin koko päivän ankkuroituneena suhelle, koska hei, tää on sun koti, vastattiin kun heitin läppää, että jään nukkumaan sinne aamun vieraanvaraisuusvuoron jälkeen. Olin ainoa tiimiläinen ja siivosin koko paikan, tai en, mutta niin paljon kuin ehti. Oli hassua ja hauskaa aikaa, vaikka vastuutyyppi oli keuhkokuumeessa ja yski niillä mustilla sohvilla sillä välin, kun pesin lattiaa. Yritin lukea niillä sohvilla, oppia tän iltaiseen tenttiin, mutta enemmän juttelin jokaiselle ohikulkevalle tyypille ja nauroin. Illalla opin enemmän siitä, millainen Jumala on.

Ja sen jälkeen olen hukannut systemaattisesti kaikkea kesällä oppimaani. Olen tunkenut aivoihin liikaa tietoa liian nopeasti, yrittänyt lukea yli kaksisataa sivua per päivä, jotta ehtisin lukea edes osan. Ja sitten olen ollut aika väsynyt, vaikkei syksy ole edes kunnolla alkanut. Mutta olen yrittänyt muistaa, mikä oli tärkeintä, mitä mun sydämeen on kesän aikana puhuttu.

elokuun sateet

Musta on hullun kivaa, että:

sataa vettä ja sumua
taivas tihkuu maan päälle
on harmaata
vaatteiden väri on ukkospilvi
kohme syö ötököitä öisin
näen iltaisin katuvaloja

eli on hullun kivaa, että vuosi on jo yli keski-iän. Ihana syysaika kuuluttaa mun nimeä ja ajatukset kasautuu valoon niin kuin vain oranssissa. (Vähän myöhään oon myös ihastunut vähän tän kaupungin kesään, haaveillut auringon laskiessa jo tutuilla kaduilla siitä, mikä on oikeastaan jo totta.)

Viisi aamua. Vihreät viikot on ohi kohta, en voi käsittää. Nypin daalian keltaisia terälehtiä ja suunnittelen ensi vuoden kukkia, vaikka aion olla itse jossain muualla. Mutta juuri nyt en jaksa ajatella tulevaa kesää, ne huutavat kuukaudet on kauempana kuin koskaan ja mä saan iloita auringonlaskusta aikaiseen aikaan.

Mä istun iltaisin kirjastossa ja kahvilassa, hukutan mun aivoja sosiaalipsykaan, vaikka ei erityisesti kiinnosta. Ja samalla odotan syksyä, johon kuuluu kirjoja ja kursseja. Mun syysviikonloput on viisi kertaa tyhjemmät kuin vuosi sitten ja tää hämmentää, ärsyttää ja pelottaa. Kuitenkin samalla uskon, että tää on hyvä lähtökohta tässä hetkessä. Että kalenteriin mahtuu kirjoittamaan, se on tavallista.

Viikonloppuna hyvästelin mun kotikodin lopullisen lopullista kertaa. Oli rankkaa sulkea ovi, jota ei koskaan avaa, mutta joka on ainoa ovi, jonka avaimet on omistanut ennen omaa kotia. Punatiilinen lapsuus pakattiin laatikoihin ja keltaiset seinät jäivät tyhjinä taakse. Onneksi mukamaalla on myös se toinen punatiilitalo, joka odottaa, vaikka lähtisin kauas. Sellaisen seurisillan jälkeen puolinukuin tutuimman huoltoaseman nahkasohvalla ja kuuntelin tinder-juttuja toisella puolella aivoja. Sellaisena yönä tajusin, että voin kuulua mihin vaan.

Oon haaveillut seuraavasta askeleesta Jumalan suunnitelmassa, enkä oo ihan varma. Tuntuisi hyvältä sanoa joo niihin kysymyksiin, joita esitettiin kuukausia sitten, mutta tarviin vielä yhden lupauksen, mietin. Ja loppujen lopuksi uskon, että meillä on aikaa. Uskon, että jotain hyvää tapahtuu.

sommarsaker

Tykkään sikana:
- muistikirjoista
- Oulun murteesta
- keltaisesta kyltistä kaulassa
- Jeesuksesta
- julkisilla matkustamisesta
- syksyplääneistä (kaikilla suunnilla)
- pimenevistä illoista

On ihan sairaan siistiä, että on elokuu! Ja että ihan kohta on syksy. Meillä on niin kivoja fiiliksiä herättävät somesuunnitelmat, mulla on jonkunlaisia ajatuksia talvesta ja kandista, ja mikä huikeinta: viisitoista vihreää viikkoa on kutistunut kahteen!!

Oon viime aikoina kirjoittanut aika vähän tänne ja se on ollut ok. Oon reflektoinut tänä kesänä kaiken, mitä on mahdollista pohtia hiljaisuudessa hautausmaalla, ja sekin on ollut tosi ok, mutta ei kivaa. Oon miettinyt mun unelmia, mun tavoitteita, mun cv:tä, mun elämän prioriteetteja, mun ajattelumalleja ja mua. Vähän kanssa elävää Jumalaa. Ja sekin on ollut erittäin ok, mutta ei kauhean yksinkertaista.

Viime sunnuntaina tiimikaveri lausui, että sometimes God has to put you to places where you have nothing else, jotta hän voi puhua sulle (tää lause tuli oikeestikin just tällaisena kahdella kielellä), ja se tiivisti tän jutun. Sama fiksu sanoi, että mieti et sä oot ollut koko kesän kuoleman laaksossa ja sä oot kävellyt elävänä sen läpi. Se oli sairaan siisti kuva, vaikka ei mun kesä oikeesti niin syvä laakso ole ollut. Mutta kuitenkin, pointti tässä Jumala-jutussa on käynyt sata kertaa syvemmäksi ja rakkaammaksi. On niin huikeaa tajuta, että tää on aina syvempää, rakkautesi on valtavaa.

Ja tällaisen kesän jäkeen syksy on maailman kaunein ajatus.