iltoja

Yksi kiva tyyppi matkusti suomen laakealta laidalta tänne, ja vietettiin hyvä kymmentuntinen. Me syötiin vuohenjuustopitsaa, naurettiin jätskien kanssa, vaellettiin ympäri kaunista kaupunkia ja puhuttiin pokemonista, vaikkei me edes metsästetä niitä. Bongattiin teologeja, jaettiin kappaleita elämästä, istuttiin puistossa burgerien kanssa ja kuunneltiin eläviä balladeja. Me katseltiin kirkkaita viinilaseja ja ihmeteltiin kaikkea, meillä oli huikeimmat syksypläänit ja mä uskon niihin. (Eli käytännössä syötiin koko päivä.)

Torstaina leikittiin lapsia, kun meillä oli hautausmaan retkipäivä. (Ryhmiin jaettiin yks, kaks, kolme ja neljä, ja mun sisäinen ala-astetyttö purskui kauhua täynnä.) Vallisaari oli aika kiva, vaikka odotin jotain tosi mystistä. Kaikki historia ja vanhat talot olisi ollut tosi mielenkiintoisia, mutta se opas kertoi enemmän kaikkia tervaleppäjuttuja. Mutta oli silti kivempaa kuin omassa korttelissa hengailu. 

Tää viikko on ollut täysi ja ihmeellinen ja erilaisia muitakin tyyppejä on eksynyt mun arkeen. Pari huikeaa söi mun kanssa lisää jätskiä torstaina ja yksi leikkasi vesimelonia ja vei mut ja kaksi koiraa suolle ja metsään. Vi pratade svenska fast vi hade glömt allt. Mitä jos arki voikin olla ihmeellistä? Ilo kasvaa, koska enää neljä vihreää viikkoa on edessä, ja se taas virittää toivoa kesän päättymisestä. 

Uutta viinii

Yhtenä perjantaina pakkasin autoon liikaa (ja liian kesäisiä) vaatteita ja ihan sikana ruokajuttuja. Me paettiin Karkin kanssa keski-suomen sateiseen viikonloppuun. 

New wine oli täynnä rakkautta. Täyttä rakkautta huolimatta märästä taivaasta, joka valui meidän päälle ja teltan katon läpi makuupussiin asti. Teltan pystyttäminen kaatosateessa oli hankalaa, märät vaatteet ja vettä kengissä laskivat iltaa meidän päälle painavaksi, sateinen seutu ja harmaat fiilikset. Mutta samalla mun ympärillä oli niin lämmin tunnelma, suuri Jumala, tuttuja kasvoja joka suunnassa ja paljon ylistystä sydämessä. Oli niin helppoa kuulua joukkoon, jossa hymyillään. Vaivatonta kävellä juhlatelttaan, halata nauravia kasvoja ja kohottaa katse ja kädet laulun ylle.

Kietoiuduin äidin punaiseen sadetakkiin ja makuupussiin, kun väsytti ja sydämen valot uhkasivat himmetä. Mutta aina oli Jumala, joka otti syliin ja sanoi, että hei, tää märkä maa ei ole teidän lopullinen kohde eikä olosuhde ole vankila. Jumala joka sanoi, että sä saat levätä. Ja ne sanat jäivät sieluun resonoimaan. 

Lauantaina näin auringon ja sen valo kasvatti mussa kesää. Mun sydän pumppasi happea rytmikkäämmin kuin koko kuussa, se unohti ajoittaisen kesäallergian ja nauroi. Ja täynnä rakkautta, täyttä rakkautta kolme päivää. 

bergochdalbana

Mitäpä mulle, sitä samaa. Tuttua vihreää hautausmaalla, samoja pinkkejä kukkia ja sitruunadaalian nuppuja korttelissa 76. Haravan varresta rakkoisia kämmeniä ja kadonneita kumihanskoja. Aamuseitsemän perjantairikkaruohot itkumuurilla ja vuotava oranssi sadetakki. (vitsit että saa hautausmaankin tuntumaan hyvältä, kun suunnittelee sanansa)

Ja samalla parasta lupausta ja syvintä rauhaa kuukausiin, ehkä vuosiin. Tää on niin hassua, miten paljon sydämessä tapahtuu joka viikko. Rukoilen pysyvää muutosta ja rukoilen sun tahtoa, mä haluan luottaa. Eikä tällä hetkellä muutakaan näy, mutta hiljainen rauha pyyhkii kaikkien omien epätietojen ja tyhjyyksien päältä. (vitsit että luoja on hyvä)

Aamuisin luen Raamattua kello kuusi. Avaan verhot ja siellä on valoa, jossa mä kohta pyöräilen. Musta tuntuu, että mun elämä keskittyy tässä kuussa vaan aikaan ennen seitsemää arkiaamuina. Iltapäivisin mä tunnistan tutun paniikin, kun eksyn opinto-oppaaseen tai raamattukoulujen hipsterinettisivuille. Eksyn mun omiin ajatuksiin ihan liian usein, mutta tänä kesänä muistan, että niin käy ja tää elämä on pitkä projekti.