On ollut muutama superkiva viikko. Jotenkin rento ja rauhallinen olo, vaikka onkin paljon kaikkea ja välillä junassa tuntuu, että voispa vaan nukkua hetken. Marraskuussa puhun pyhäinpäivästä, lauletaan luuriallallei ja valoa varpaissa, on hauskaa ja hauskoja lapsia. Tätä toivoin harkan loppuessa ja hassua saada nää ihan tekemättä mitään.
Yks päivä siivottiin betonikasa, johon mäkin oon näköjään alkanut tuntea kummallista omistajuutta. Oon verrannut elämää seinäkiipeilyyn, pitkästä aikaa mustakin on tuntunut, että mua varmistetaan. Rakastan mun arkea ja rakastan mun töitä.
Mieleen painuu kiperä boulderointiseinä, the greatest showman, perjantaibrunssi, kasa oranssivalkoisia vaalilippuja ja lähetekuoria, yks sekava pöytäkirja ja muistoja haastattelusta kahden vuoden takaa. Loppumattomia junatunteja, ruutuaikaträkkäystä ja kipinää.
Vapaapäivinä leivon suklaakakkua ja käyn katsomassa veljeä oopperan lavalla. Liittokokoustetaan, puhutaan dialogista ja pikkujoulujuhlitaan. Väleissä on ahtaalle tungettuja koulu- ja gradujuttuja. Oon työntänyt ne syrjään muun hyvyyden tieltä, ehtiihän sitä. Silti ekaa kertaa mieleen on hiipinyt ajatus, että haluisin kyllä vaan jo valmistuu ja mennä töihin. Vaikka vielä puoli vuotta sitten yritin kaikin keinoin pitkittää tätä liminaalitilaa.Kesähuoli pakkautuu marraskuuhun, kun pitäisi päättää, missä haluaisi tulevan kesä-heinä-elokuun olla. Haen huvikseni ja pääsen puolivahingossa, mutta lopulta sanon etten ja sorrun tuttuun ja rakkaaseen, niinku arvata olisi saattanut.
Mutta tää marraskuu on silti (tai ehkä just siks), niiin hyvä.