Kreikka on ohi, painajaiset ja kymmenen opintopisteen edestä panikoidut hetket. Systiskin. Koko fuksivuosi on kirkkohissan esseen korjausta vaille valmis, nätisti niputetut kokonaisuudet ja hajanaisuudet, olen valmis lähtemään ja ajamaan viimeisen kerran bussilla kauniiden talojen ohi. Viimeisen kerran hyppäämään junaan kymmentä yli ja kiiruhtamaan kaupungin rytmiin, jotta pääsen kesäksi kotiinkotiin. (En vaan tiedä, onko missään enää varsinaisesti koti)
Vaikka tiedän, että syksyllä palaan, hämmentää tämä silti. Kuinka muutama kuukausi on vierähtänyt niin vauhdilla. Vastahan tulin (nuorena ja) voittoisana, ja esittäydyttiin uusina nyt niin tutuille. Pian palattais taas, ei todellakaan päätetty, vaan kuviteltiin tämänkin vuoden olevan vähintääkin ikuisuuden mittainen. Vaan kuten arvata olisi fuksia fiksumpi saattanut, eivät nämä viikot olleet yhtään pitkät, vaan elämän nopeimmat ja värikkäimmät.
Luoja, miten vähältä seuraavat vuodetkaan mahtavat tuntua, en mä ole valmis valmistumaan ennen kuin ehkä kymmenen saman mittaisen päästä!
Aiheeseen kuuluvan paniikin ja lapsenomaisen hämennyksen jälkeen voin ilmoittaa, kuinka valtavasti nämä reilut kahdeksan fuksikuukautta ovatkaan kasvattaneet minun pienen ihmisen olemustani. Valtavasti, niin. En vaan vuosi sitten kuvitellut tällaista enkä sellaista, en edes uskonut tosissani aina pääseväni sisään (Porthanian pyöröovista).
Vaan niin kävi ja kauniin kirjeen ja kymmenen kreikkapisteen lisäksi sain yliopistolta kasan uusia rakkaita, huikaisevia haaveita, kirjoituskokemuksia, suloisia juhlahetkiä ja kipeät niskat alkuviikon kirjaston lattialla makailusta. Lisäksi kaupungissa olen oppinut miljoona uutta lämmintä seurakuntaa, joissa uskallan katsoa silmiin. Olen tullut tutuksi kivikatujen kanssa, alkanut rakastaa raiteita ja vilkkaita asemia. En vain käsitä tätä muutosten massaa ja vauhtia ja elämän painoa. Enkä käsitä tätä haikeutta ja nyyhkysanoja kaiken sen perään, mitä syksyllä vielä pelkäsin vastaanottaa.
Tänään viimekerran tältä keväältä sain rauhoittua (ainakin jossain määrin) lempimessussa, valostuneessa kirkossa, jossa lauletaan ylistystä ja kuullaan hyvää sanomaa. Viimeisyyttä, hokee mieli väsymykseen asti.
Noniin rakas sieluni, rauhoitu nyt, sillä syksyllä koittaa paruusia.
<3 Huh. Kylläpä hymyilytti ja kosketti tätä lukiessa. Vielä on kuitenkin viimeinen ehtoollinen, jonne voi säästää ne kyyneleet, jotka kyynelkanavissa poreilevat miettiessäni tätä sydäntä raastavaa diasporaa.
VastaaPoista(Ja nyt mulla soi Teinilaulu päässä.)
<3
VastaaPoistano niinpä, onneksi. Ja onneksi paruusiankin päivä on jo tiedossa, ei tarvitse ennustaa ja pettyä, vaan voi ihan riemumielin olla. Eikä sitä ennen tule toivottavasti enempää lopunmerkkejä, maanjäristyksiä ja nälänhätiä kuin jo on. (hehheeh, olenpa hauska nyt..)
(mullakin.)