2 0 1 9

Tuntuu, että vuoden lopussa pitää katsella kulunutta ja viikata se siististi, tehdä elämässä inventaario ja miettiä, mikä on ollut kivaa, mikä ei ja mikä kaikkein rakkainta ja suojeltavaa. 2019 on ollut tosi erilainen kuin aiemmat ja silti elämä on ihan samaa kuin aina ennenkin. Aika arkinen ja tylsäkin vuosi ja toisaalta uudenlainen.

Oon hengähtänyt ja hengittänyt. Kuukaudet on kulkenut hitaasti ja osittain vajaina. Kalenteri on ollu tyhjempi kuin koskaan tai ainakaan moneen vuoteen. Keväällä tein työt oikeesti hyvin ja hiihtisleiriviikko oli muutenkin erittäin jees. Opiskelin vähän, kävin joskus semmassa ja whatsappailin paljon. Mastokaupunki keräsi mun ajatukset itelleen loppukevään. Ja vaikka mistään ei tullut mitään, oon kiitollinen kaikesta.

Oli vielä kiva kesätyökesä tutussa ja parhaassa paikassa. Leiri turkoosin veden rannalla ja leirit täällä Suomessa. Keskiviikot, torstait ja kaikki muut päivät. Paistettiin lettuja ja vaahtiksia, naurettiin ja leikittiin törmäilyautoja. Ihan hassua, kuinka siitä hapuilevasta hakemuksesta tuntemattomaan kolme vuotta sitten, seurasi maailman paras (kesä)työpaikka, maailman paras tilaisuus uskaltaa, kokeilla ja välillä epäonnistua ja aina rakastaa, tietää, että tätä haluun.

Muutama viikko sitten oli viimenen leiri, viimenen kerta kirkon salakäytävillä ja viimeset heit. Oli hullun haikeaa lähteä, aivan sairaan kummallista ja ikävä puski jo aamupalalla ja lautapelejä pelaillessa. Oon niiin kiitollinen, että oon saanut oppia tuntemaan ne nuoret kunnolla, nähdä kasvua ja kasvaa ite. Niin kiitollinen. Vaikka jo junalle kävellessä haikeet kyyneleet tunki silmiin, päällimmäisenä oli hyvät tunteet. Tulee mieletön ikävä.

Syksyllä oon tanssinut, leiponut ja kirjoittanut vähän gradua. Mun ohjaaja sanoi, että kyllä siitä tiedostonrääpäleestä valmis gradu tulee. Oon hengaillut tutuilla sohvilla ja juonut kahvia.

Odotan, että seuraava toisi vihdoin ne isot muutokset. Uutena vuotena aion kirjoittaa gradun loppuun, palauttaa sen ja sitoa sadat hajanaiset nopat maisteriksi. Kesälle mulla on koordinaatit ja ne on eri kuin koskaan ennen ja se on outoa. On monta riparia, kaikki uusissa paikoissa. Aion hakea töitä ja tavata piispoja ja jos kaikki käy hyvin, mut vihdoin vihitään papiksi. Jos ei heti ensi vuonna niin ehkä sitä seuraavana. Lisäksi aion kirjoittaa, lukea, tanssia, urheilla ja leipoa enemmän kuin kuluneena.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi, oon kiitollinen kaikesta. Kyynelistä junissa, kakuista ja korvapuusteista, harvenevista visiiteistä punatiilitalolle, violeteista sohvista, viimesistä esseistä ja gradutapaamisista. Kavereista ja muista matkakumppaneista. Onneksi kaikki sama on ensi vuosikymmenelläkin.

syksy

31.8.

Kesä on nopeesti ohi ja syksy on kohta. Leirivapailla grillasin, join afterleiriviiniä ja söin sairaan kalliita mansikoita ja nauroin miniroadtripillä. Parhaassa seurassa Espoo-Porvoo-Neuvoton-Hamina-Espoo oli just parasta. Jäi vain hauskoja muistoja.

Konfirmoitiin tän kesän vikat riparilaiset ja mietin, että seuraavan kerran kun oon konfiksessa töissä, vois periaatteessa olla, että olisin se konfirmoiva pappi. Hullun hurjaa ja jännää, epävarmaa ja tuskinpa, mutta silti mahdollista. Oon niin kiitollinen näistä kolmesta kesästä ja siitä, että oon saanut olla, oppia, kasvaa ja kurkottaa aina korkeemmalle. Pudota pehmeesti ja pettyä, mutta aina myös nauraa ja uskaltaa enemmän.

Oli huippuhauska jatkislaiva ja kaikkia hyviä juttuja. En osaa orientoitua arkeen enkä lakkaa välttelemästä gradua. Sen kirjoittamisen sijaan oon siivonnut, leiponut, nähnyt tyyppejä ja paistanut halloumia.

13.10.

Edelleen välttelen gradua. Sen sijaan oon lukenut muita kirjoja, paistanut lettuja, samoillut metsässä mustikoiden ja puolukoiden perässä, saarnannut punatiilitalolla, ilmastolakkoillut ja osoittanut mieltä, pitänyt mummoille raamattupiiriä ja lapsille lastenkirkkoa ja leiponut pullaa. Hypännyt ujosti uuteen kirkkosaliin ja laulanut tuttuja lauluja.

Ja tanssinut sairaan pitkästä aikaa, se on ollut parasta. Parasta, mitä oon tähän syksyyn saanut on se tanssisali, jonka pihalla taivas on tumma ja valoketjut hehkuu. Vaikken enää osaa, pysyn välillä rytmissä ja unohdan aina kaiken muun.

Yhtenä viikonloppuna leireilin saaressa kesätyyppien kanssa, toisena vietettiin varmaan viimeinen hyvä yhteinen leiri kaveriporukalla. Saman pikkulammen rannassa kuin oli ekaa kertaa monta vuotta sitten. Leivottiin yöllä notskilla mozzarellapitsaa ja saunottiin ja naurettiin.

On tapahtunut ei juuri mitään ja samalla sairaan paljon. Toivon, että kohta valmistun ja elämä jatkuu hyvänä.

18.11.

Kuukaudet valuu ja aika venyy. Kävin tapaamassa graduohjaajaa ja salaa olin tosi innoissani mun aineistosta. Kuitenkin ainoot nopat, mitä oodiin on kopsahdellut, on ollut ihan turhista kursseista. Vikat kesäkurssitkin tein loppuun vasta viime viikolla. Ja maailman ylpein oon kuolemaesseestä, jonka tein kaikista kurssinkeskeytyssuunnitelmista huolimatta. Se oli hei ehkä viimenen essee koskaan!

Oon ollu (ekaa kertaa koskaan työntekijänä) lastenleirillä ja muutamassa työhaastattelussa. Ens vuodelle on näillä näkymin viis riparia ja vähän muuta (eli seuraavassa konfiksessa en oo pappi enkä varsinkaan konfirmoi yhtään ketään, ehkä sit kuudenneksi seuraavassa konfiksessa?). Tuntuu luovuttajalta, mutta samaan aikaan maailman luontevimmalta.

Välillä on vähän ikävä ja samalla on tosi helpon tuntuisia hetkiä.

moni meistä jo tahtonut mukaan ois

On mennyt pari nopeeta ja samalla tuskaisen hidasta, ihanaa ja silti tahmeaa kuukautta. Toukokuussa oli opintopiiri, ylimääräisiä sivuainenoppia, gradu ei edennyt, pelattiin euroviisubingoa, tyyppejä vihittiin papeiksi ja ihmettelin, missä välissä tää kaikki oikein tapahtui, milloin mä putosin ja miten mulle kävi niin.

Arjesta irrallaan oli vappu, lakitettiin agricola niinkuin jo perinteen verran on tehty, juotiin simaa ja skumppaa tuomiokirkon portailla, hytistiin viilenevässä illassa ja hengailtiin haalareissa. Vika violetti vappu, päätin ja olin myöhässä piknikiltä niinku aina. Pressuilla oli niin paljon tuttuja ja se päivä oli vielä meidän.

On tuttu kesä, tutut keskiviikot ja torstait. Oltiin reilu viikko turkoosin veden rannalla, maailman kivoimpien riparilaisten kanssa. Oli 34 astetta joka päivä, iltaohjelmat palmujen alla, hartaudet keltaisessa kirkossa ja vaikka mitä, maailman hauskimmat uudet tutut ja hyvät jutut. Alkukeittoa, lavatansseja ja naurua.

Konfispäivän iltana halattiin toisetkin heipat ja harmitti, oli kivaa sen pienen hetken. Oon pelannut mölkkyä, paistanut halloumia, grillannut soijanakkeja, täyttänyt 24, juonut muumiskumppaa ja oikeeta skumppaa, kiipeillyt, leiponut kakkua ja juonut kahvia. Töissä oon muun muassa hajottanut pari astiaa ja nitonut sormeen. Mutta edelleen töissä on kivaa ja mastot on kauniit, vaikka edelleen välillä kirpaisee.

huhti

Maaliskuussa oli jaetut eväät ja jumalanpalvelus täytti tän kaupungin kirkot.
Sinä sunnuntaina konfirmoitiin meidän hiihtolomalaiset. Niinkuin aina, albajuhlat on kivoja. Tulee sellanen olo, että tällaisissa juhlissa haluun olla aina, tällaisia nuoria haluu juhlia.

Yhtenä kevätlauantaina juhlittiin kauneimpia häitä ja kauneinta paria. Oli hauska pappi ja ite tehtyjä koristeita, paperikukkia ja kiliseviä kultakelloja, maailman parasta ruokaa ja makeimpia marenkeja. Ja niin rakkaita ystäviä. 

Yliopiston kappelilla messutaan joka maanantai, onneksi on vuoroviikkosuklaat, jotka pelastaa prakkariluennot ja ylipitkät maanantait. Sitten on gradu ja ei yhtään uutta sanaa taas kuukauteen. Haastattelut odottaa litteroimistaan ja aineisto keräämistään. Ja teoria aukikirjoittamistaan ja oikeastaan ihan kaikki. Ja kuitenkin on kiireettömämpi kevät kuin vuosiin. Vikassa virallisessa semmassa ihmiset kiittelee kauheesti ja lopuksi nauretaan yhessä. 

Harmittaa, että en jaksa enää kirjoittaa päiväkirjaa. En haluaisi hukata tän kevään kuukausia harmaaksi massaksi kuukausien jonoon. Haluaisin muistaa, kuinka mun ikkunasta oli kauniit maisemat ja kuinka kiivettiin lintutorniin, pelattiin lasersotaa ja kuinka hymyilen sun unisille kasvoille. Junat on edelleen reitti hyviin maisemiin.

Ja kohta on taas tuttu kesä ja se on kaikista hauskinta.

kaikki maailman valot pääl

Oli leiri, tutussa paikassa uudessa kontekstissa. Jännitti, mutta kun katson nyt, se oli niin erittäin hyvä. En vois olla kiitollisempi jokaisesta ihmeellisestä tyypistä, kollegasta ja muusta.

Oli mitä onnistuneimmat työskentelyt, oivaltavat kysymykset, ne hetket joina tein työtä jolla todellakin oli tarkoitus, merkitys ja päämäärä, jonka vuoksi olen täällä. Pulkkamäet, jokailtaiset toimistokeskustelut, posselapun hyvät sanat. Kirkonrotat, piilosleikit, pingikset ja ulkoläksyt. Kaikki se hyvä, kerääntyneenä mun ulottuville.

Leirin jälkeen jatkuu graduarki ja joka päivä pari sataa sanaa nuorten sitoutumisesta. Teen ekat haastattelut ja nyt se on konkreettista, että ehkä joskus valmistun. Edelleen varastan päiviä violeteilla sohvilla, haluisin linnoittautua niihin paninikaverihetkiin, joissa on vaan järjestöjuttuja ja hyviä hommia. Vaikkei se järjestö enää oo ees mun, vaan välillä on ikävä. Käyn kävelyllä kesken esseiden ja koitan pysyy hereillä.

Kaikesta huolimatta mun ajatukset on edelleen sadan kilometrin päässä, siellä missä mastot loistaa iltaisin. Siellä missä hyvyys ulottuu mun luo.

helmi

Hyvä helmikuu.

Gradu ja arki noin yleensä on yks hallitsemattomasti ja poukkoillen lisääntyvä rönsy. Tutkimuskysymyksiä olisi sata, uusia kiinnostavia aiheita tuhansia joka aamu. Mutta kyky tarttua tähän, rajata ja fokusoida, naputtaa sanoja tiedostoon niin että se valmistuisi, olematon.

On helmikuun kaunein ilta, vuosijuhlat, paljettimekko, teologiaa, paljon rakeisia kuvia ja iloisia hymyjä. Lempparijärjestö edelleen, rakas ja paras. Kauniita puheita ja ylioppilasriemua, kunpa laakerit ei lehtisi liian aikaisin.

Muuten ei tapahdu oikein mitään, eipä mitään ihmeellistä. Täällä sataa lunta ja on paljon pakkasta, askarrellaan hääkutsuja, juhlitaan synttäreitä ja leikitään eläinperheitä. Kaverit on parhaita. Kannetaan yhteistä vastuuta. Syödään lounasta ja luennolla tehdään muita juttuja, yritän googlata kuinka kirjoittaa gradu kuukaudessa.

Lasken jokaisen emojin, halataan kellon alla. Pakenen aikuisuutta violetilla sohvalla ja maksan kahvista liikaa joka päivä. Parin tunnin päässä on kevään riparijuttuja, on niin kivaa olla omalla alueella, tutulla ja rakkaalla. Metodipiirissä kirjoitetaan runoja, sellainen yliopisto.

Mutta niin, hyvä helmikuu.

tammikuun alun ajatuksia

2019, toivon, että osaisin

lakata odottamasta, uskaltaa itse,

olla huolettomampi ja rohkeampi

ja tehdä kivoja asioita.

Kivoja asioita olisivat ainakin:

Matkustaa Suomessa

Kiipeillä
Olla jonkun mökillä
Kirjoittaa
Matkustaa ulkomaille
Meloa
Lukea enemmän kirjoja

Oppia jotain uutta

Surffata

Syödä brunssia
Lukea runoja
Käydä enemmän metsässä

On hurjaa, että tää periaatteessa saattais olla viimeinen helsinki-vuosi, hurjaa että asiat muuttuu ja jää taakse. Vaikka kaikki ajallaan ja huolettomasti, niin silti pieni huoli viittilöi jossain pään uumenissa. Mutta samalla hurjan jännää, kivaa ja upeaa, että arki vois vuoden päästä olla jo ihan eri, sitä mistä haaveilin.

Vuoden alun (tai tammikuun lopun) quote on tää: Use what talents you possess; The woods would be very silent if no birds sang there except those that sang best. - Henry van Dyke