Sut luotiin nousemaan

Vietin yhden kaupunkiturismipäivän: oli hassua astua ulos bussista, tuttuun mutta kaukaiseen kivikaupunkiin. Istuin keskustelemassa unicafessa, istuin lukemassa kirjaa tuomiokirkon portailla. Kävelin katuja ristiin auringon kanssa, annoin sen maalata mun kasvoille valon pisaroita ja pärskyttää aivojen täydeltä tätä elokuuta. 

Mun elämä on oikeestaan aika siistiä, mutta sen tajusin vasta, kun huomasin muutoksen. Vasta kun joku mainitsi aiheesta.

Mun aivot on täynnä sanoja, silmät täynnä värejä. Mun korviin laulaa Pella ja Mikaveli ja saa uskomaan uudestaan. (Kirjoitan kalenteriin epälyistä huolimatta MNF ja perään monta sydäntä) Kirjoitan enemmän vapaita sanoja, on kolme viikkoa aikaa olla vapaa, mä muistan. Innostun hurjasti ensi vuoden kesäkuusta, vaikka edellinen on hädin tuskin kuollut kalenterissa.

Ja alan uskoa, että unelmat ja ajatukset toteutuvat, kun niille antaa syksyn listoissa oman arvokkaan kohtansa. Listahirmuilu on suotavaa, pystyn kyllä, minut on luotu pystymään. Kirjoitan uudella voimalla, kerron ja toivon, käytän hyviä sanoja.

Sain käteeni puhtaan kalenterin puhtaat sivut (vaikka syysviikonloput olen jo täyttänyt marraskuulle). On sanomattoman suloista suunnitella, on suunnattoman tuntuista tietää, missä on oranssiin aikaan. On sanomattoman suloista odottaa ja tietää, mitä yliopisto tarkoittaa. On suloista, että arki tarkoittaa kivan kuuloisia kursseja (ja pahan kuuloista hepreaa).

Sut luotiin nousemaan
valossa kulkemaan
sä olet vapaa

K E S Ä

Nämä on tuttuja rakkaita maisemia, mun elämän järven rantoja ja teitä. Niitä, joissa olen oppinut rauhan, joissa olen uskaltanut ja hymyillyt. Enkä voi olla miettimättä joka kerta ajaessani pienellä punaisella keskellä peltojen, että milloin on viimeisin kerta, kuinka kauan vielä.

Miten kolme kuukautta on juossut, ravannut ohi ennen kuin ehdin sanoa kesäteologi. Ennen kuin ehdin kasvaa ja näyttää joltain muulta kuin kuusitoista täyttäneeltä ekan kesän isoselta. Miten nämä kuukaudet ovat muka ohi? Ohi on ihan kamala sana.

On ollut huikea kesä. Kolme huikeaa leiriviikkoa rakkaimman järven rannalla. Jeesus-bileet, savukoneet, öiset keskustelutuokiot, huikeat ihmiset, suunnitelmat, yksi paloauto, yksi hajonnut käsi. Olen kasvanut ja lihonut muutaman kilon leirikeskusruuasta. Olen nauranut. Elämäni paras kesätyö.

Kotikotiasuminen on kohta loppu, katsellaan joskus uudelleen sanon ja pakkaan taas. Tätä tää on tää elämä: pakattuja huoneita, vaatekaappeja putkikasseissa. Kahdeksan pakattua vaatekappia tässä kesässä. Ja kun olen sellainen, että ikäväsiimat vetävät pitkin maata eri suuntiin. Ystävien perässä kauas, yliopistokaupunkiin, tänne. Missä ikinä olen, on jossain muualla osa aivoista. 

Koodisanoja:

lähetys

kutsu

kasvu

geokätköt

linnasaari

marjasangot

valoaurinko

Nyt on elokuu ja ensimmäistä kertaa kesän lämpöistä. Kolmen viikon suunnitelmassa on ystävät ja maailma, messut ja seurakuntalaisuus, sisustus ja siivous, sellaiset pienet. Pieniä yliopistojuttuja ja uusi kalenteri, puhdas elämä.

Kiitos kesä ja toivon et löydän mut taas.

elämä antaa sinistä

Mustikoita. ihan sairaan isoja helmiä, Jumalan kyyneliä mietin. Oon vähän hassu, kun kyykistelen siellä pensaassa ja ajattelen, että jos ne kaikki mustikat asettelisikin kaatuneelle rungolle, josta muurahaiset voisi kantaa ne ruuakseen. Mutta poimin silti ämpärin täyteen, päivä toisensa jälkeen, marjaterapiaa, metsämeditaatiota, lapsen lomaelämää. (on tässä oikeita työpäiviä vielä, vaan niiden määrä on laskettu yhden käden sormilla.)

Yöpöydän kirjakasa muuttuu nopeammin. Paperimaailmat vaihtuu ja elelen milloin kenenkin silmin, on lahjaa että voi lukea. Lukupäiväkirjan sisäkanteen olen kirjoittanut lukion äidinkielijärkäleestä: Kirja on protesti, rakkaus, tunteet ja kylmyys. Tarina, oli se runo tai proosamuotoon kirjoitettu, on jotain, mitä tarvitsemme elääksemme. Kirjallisuus ei kuvaa tapahtunutta, vaan esittää sen, mikä saattaisi tapahtua, on todennäköistä tai välttämätöntä. Ja perään olen seitsemäntoistavuotiaana piirtänyt sydämeni.

Huolimatta kesäisestä sanarakkaudesta tuskailen omieni kanssa. Kun en jaksa järjestellä niitä, kun ne ei ole kivoja, kun ei ne taivu niin kuin tahdon. Kun sanat tuntuu kaikonneen, ei voi mitään.

On vähän kirkkohengausta, koska meidän kirkossa voi olla villasukissa ja keitellä kahvia sakastissa. Konfistreenit tuntui enemmän nuoruudelta kuin työltä, sellaista. Ukkonen uhkaa, eikä tule. Syön jäätelöä ja mustikoita ja kirjoitan raporttia kesästäni. Odottelen jo yliopiston akateemista arkea.

Raakaa rahkaa eli leirijärvi 3/3

Kesän viimeinen viikko päättyi onnelliseen kysymykseen: tuutko meidän kanssa syyslomalla? Johon vastasin vaan nauroin, joojoojoojoojoo. Vaikka pitää ensin tarkistella heprean tunteja tenttipäiviä yliopistojuttuja, niin iik niin mielelläni.

Huikean viikon jälkeen oli huikeaa hymyillä. Kun kesän pelottavin kääntyi nauretuiksi öiksi, huonoiksi jutuiksi ja Jumalan ihmeellisyydeksi aivan yllättäen. Kivat lapset, kivat ohjaajat, kivat isoset. Etten jaksanut rasittaa aivojani valittamalla igor-iltaohjelmista, enkä mistään. Kunhan mennään ja koetaan ja hymyillään, tarttui minuunkin viimein seurakuntatyön tuntu.

Kiitän uusien kavereiden lisäksi koko kesän seurakunnasta, jossa olen oikeasti samaa mieltä asioista. Olen niin kasvanut täällä, sen huomaa vasta poismuutettuaan. Kun kukaan ei epäilekään, mitä sanon ja ainakin kasvuihmiset on sopivan konservatiivisia. Nämä ymmärtävät, mitä sanon ja näkevät ihan saman kirkon ja aatteet. Kukaan ei pyöritä päätään, kun sanon, mitä ajattelen.

Ylimäärähuikeutta:

- kanttori

- oikea ateria kesken messun

- saarnaavat isospojat, niiden vierailuillan baletti
- kiinamerkkien syvällinen Jeesus-opetus

- savukoneet, dj-isonen

#raakaarahkaa #muttettäjoo

Onnellisen väsynyt kesäteologi kiittää ja kuittaa ja nukkuu kuin kuollut pari päivää. Huikeuskesän loppuhaikeus on siedettävä, kun tietää, että tarpeeksi tein ja musta tykättiin, nähdään taas.

Kesäheinäkuu ja muita kuita

Suunnittelen tulevaa ja yritän venyttää kesäteologipalkkaani mahdollisimman suureen. Suureen määrään viikonloppuja erilaisissa merkeissä, mielellään balettiin ja uusiin sukkahousuihin, pitkään unisportkauteen, maan rajojen ylittämiseen ja vielä suurempaan määrään viikonloppuja ympäri Suomea.

Olisi niin kivaa, jos voisin, mutta onneksi kalenterissakaan ei ole tilaa kaikelle. Onneksi olen jo kirjoittanut sinne juttuja, jotka ei maksa. Tavallaan onni, että kaikki on samana viikonloppuna. 

Miten vaikeaa on sittenkään valita.

Enää yksi viikko leirijärvellä, hullua. Enää yhdet lapset, yksi eka päivä ja vika ilta, yhdet tunnit ja yksi messu. Kesäheinäkuu on ollut yksi hullu kasa päiviä ja öitä. Ehkä vähään aikaan parhaita kesiä, koska yöt ovat täyttyneet usein naurusta ja päivät elämäni parhaasta työstä.

Ja on onni syksyssä jo myös. Elämä on kivaa.

Torstai oli kiva. Aamuagility nurmihallissa, Tähti ja sen koirat, minä keskellä kenttää. Päivällä papusalsaa, tilastoja unelmista ja puhetta päiväkirjoista, vanhoista vuosista. Miten lukion ekasta fyssan kurssista on niin kauan? Illalla olin punatiilitalolla. Maalattiin Jumala-suhteita ja vesivärisotkettiin, oli parasta. Ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen ei ollut pakkoaikuisuutta, hartaudenkin pidin niin isoselementein kuin voi. Satoi vettä ja opin lukitsemaan punatiilitalon oven. Opin paljon, jos yritän.

Tykkään mun huiskuhännästä, villihaukusta. Tykkään sanoista ja lauseista. Tykkään sateesta ja Suomen kesästä enkä valita. Tykkään mun kesästä.

valossa

Sä olet lopulta
kokonaan valossa

Tämä on kiva kesä. Maailma on täynnä valoa, mansikoita, koiran tassuja ja viljan tähkiä.

Meillä oli kiva konfis, 16/26 kutsua rippijuhliin, mikä on aika todella huikea luku. Mun huoneen nurkassa asustaa seuriksen kitara ja lenkillä pohdin, unohdettiinko me kaveripojan huppari sakastin vihreille tuoleille. (todennäköisesti joo, mitäs jätti sen leirikeskuksen naulakkoon) Mun työ mun kotona on joskus niin elämää kotona, etten kestä.

Mua vähän väsyttää, mutta viiden päivän päästä alkaa seuraava leiri.

Sanoja mun aivoissa:
oranssi
lähetys
aamukahvit ja hesari
juhlat, juhlaviikot, yöt
Matteus
olet tässä
musiikillinen yliannostus
syksy, oi syksy

Sä olet lopulta
kokonaan valossa

linnoituskesä

Linnasaari on kutsunut vainioilleen toistamiseen.

Teologitovereiden kanssa naurettiin muistoille, suunniteltiin parempaa (parasta) uutta ja haisteltiin kesää ja elämää. Ostettiin halvimmat mansikat, valittiin paras kieleke istua. Karkotettiin lokkia, vilkutettiin turistiveneille (pikkupoika vilkutti niin innoissaan takaisin) ja eksyttiin korkeaan heinikkoon. Juostiin tunneliin sadetta karkuun ja kipaistiin kauneimpaan valkoiseen kirkkoon. (siellä voisin harkita meneväni naimisiin, vaikka pitäisi varata kolme vuotta etukäteen)

Välissä oli leiri, kaikesta maailmasta irrallinen.

Ja seurakuntakaverit, rakkaat naurusuut. Suut ja yksi mansikkainen kuono. Satoi vettä, joten perustimme piknikin tunnelin aukkoon, koloon josta maailma oli kahden metrin päässä alla. Oli vuohenjuustoa, tomaatteja ja pähkinöitä. Hyvät ruuat ja hyvät rakkaat ihmiset. Puolikas lauma japanilaisia nappasi meidät kotialbumeihinsa, meidät ja koiran.

Linnasaari on aina kaunis.